Suomessa varttuneet lapsemme aloittivat kalifornialaisessa peruskoulussa noin neljä viikkoa sitten. Lähtökohta oli  tietenkin superjännittävä: uusi maa, uusi koulu, uusi kieliympäristö, uusi koulumatka, uudet kaverit ja paljon uusia koulukäytäntöjä. Kun katsoo peruutuspeilistä tähän starttiruutuun, voi kyllä olla tyytyväinen ja kiitollinenkin, että ensimmäinen kuukausi ei ole sisältänyt suurempaa draamaa.

En tule varmaan ikinä unohtamaan sitä elokuun aamua, kun veimme poikia uuteen paikalliseen kouluun ensimmäistä kertaa. Yritin jutella etupenkillä mukavia ja leppoisia, mutta tosi asiassa Toyotamme oli pumpattu niin täyteen paniik..jännittynyttä ilmapiiriä, että hädin tuskin matkustajat mahtuivat mukaan. Iso päivä koululaisille ehdottomasti, mutta niin myös vanhemmille. Oli tiedossa, että muutto ulkomaille sisältäisi myös ison loikan epämukavuusalueelle ja tässä sitä olisi tarjolla aikamoinen hyppy koko perheelle.

Kun on ehtinyt asua vuosia Suomessa yhdessä paikassa, tulevat lasten kaverit ja heidän vanhempansa tutuiksi. Sitä oppii tuntemaan lähellä asuvat naperot taaperoikäisestä asti, mitä he harrastavat, mitä joukkuetta he kannattavat ja muutamien kohdalla enemmänkin: haluavatko he hilloa sekä kermavaahtoa pannarin päälle vai pärjätäänkö ensimmäisellä. Myös tuttu koulurakennus tulee osaksi arkea vuosien varrella. Sitä, jossa esikoinen aloitti koulu-uran, nuorempi eskarin, missä ollaan oltu kevät-ja joulujuhlissa sekä vapaa-ajalla pihalla leikkimässä, talvisin sen takapihalla luistelemassa, toinen pojista taekwondo-tunneilla, tummentamassa vyöarvoja valkoisesta siniseen asti. Kun vaihtaa kaiken tutun ja turvallisen kerralla uuteen, saattaa käydä ujo ajatus mielessä: ”Tulevatko nämä uudet ihmiset, tämä koulumatka ja koko koulu koskaan tuntumaan normaalilta?”

Jännä huomata kuitenkin, kuinka jokin asia, mikä tuntuu alkuun niin oudolta, voi olla muutaman kerran toistettuna jo rutiinia.  Nyt, noin neljä viikkoa myöhemmin, on vaikeaa kuvitella arkipäivien olevan yhtään toisenlaisia, kuin ne nyt ovat. Aivot kuulemma tykkäävät tutuista kaavoista ja sellaisia meidän aamut jo aika pitkälti ovatkin. Minä herään kello 6.15 (ok, torkuttelen Mikon iloksi viiden minuutin välein klo 6.30 asti). Laitan kahvin tippumaan ja aamupalaa koko porukalle. Kello 6.45 on aika herättää lapset, jotta ehtivät virkistyä hyvissä ajoin. Olen kuullut supertehokkaista perheistä, joissa lapset heräävät noin puoli tuntia ennen koulun alkua ja lähtevät tyyliin suoraan sängystä matkaan ja huutelevat smoothie kädessä heipat ovelta. Ei onnistuisi meillä! Kunnon ”aamusumu” taitaa olla koko perheen yhteinen oire, eikä oikein kukaan meistä arvosta keskustelunavauksia ennen aamupalaa. Siispä on hyvä jättää kaikille tarpeeksi aikaa herätä. (Onneksi kukaan ei ole heti herättyään pirteä aamuihminen, voisi tulla tässä taloudessa yksinäinen olo).

Eväät valmiiksi (snacks JA lunch erikseen, palaan tähän kohta tarkemmin). Ja sitten matkaan, mieluiten viimeistään 7.50, sillä lähempänä kello kahdeksaa ei enää tunneta liikennevalojen vihreitä aaltoja eikä kohteliasta tilan antamista risteyksissä. Siinä kohtaa mattimyöhäiset ovat jo ”hell loose”-tilassa eli kovasti myöhästymässä ja tappelemassa kaistatilasta, seuraaviin valoihin ehtimisestä ja viimeisistä parkkipaikoista käydään jo totista debaattia. Eli ajoissa matkaan, ajoissa kouluun. Tämä on universaali sääntö täällä ja kaikkialla muuallakin. Niistä pienistä eroavaisuuksista tarjolla alla muutamat nostot.

Koulupäivät ja lomat

Poikien koulupäivät ovat lähes aina (keskiviikon tynkäpäivää laskematta) seitsemän tunnin pituisia. Pieni paradoksi on ollut siinä, että esikoinen kertoo koulupäivien tuntuvan menevän Jenkeissä nopeammin kuin Suomessa, vaikka siellä hänellä oli yleensä n. 4-5 tunnin päiviä. Ehkä menee vielä uutuudenviehätyksen piikkiin? Opettajia puhutellaan sukunimillä (vaikkapa Mrs Stevens – hatusta heitetty nimi esimerkiksi). Siihen tottuu mikä on tapa, eivätkä pojat kummemmin ihmetelleet asiaa. Eilen kuopus tuumaili, ettei edes muista mikä hänen opettajansa etunimi on.

Ma-ke koulupäivät alkavat ulkokentällä koko koulun yhteisillä liikuntahetkillä, joihin vanhemmat ovat tervetulleita mukaan. Ei siis vain seuraamaan sivusta, vaan oikeasti osallistumaan.  Täytyy sanoa, että näissä on oikein mukava tunnelma ja tarjolla hieno startti päivälle. Siellä sitä on sitten yritetty kentän laidalla itsekin joogata, tanssia Thrillerin tahtiin ja venytellä jäseniä, vain yhden kahvikupillisen turvin ja unihiekat silmissä. Tekee kieltämättä hyvää ja tuntuu itsestäkin, että olisi reippailun jälkeen aina valmis päivän äksöniin. Yksi vetäjistä kertoi, että koululaisen aivot hyötyvät erityisen paljon ristikkäisliikkeistä (kädet / jalat ristiin toisen päältä), joissa tulee aktivoitua molempia aivolohkoja. Tämän liiketavoitteen huomaakin usein aamun koreografioissa.

Vaikka päivät ovat etenkin ekaluokkalaisella selkeästi pidemmät kuin Suomessa, tuntuu koululaisten lomia olevan hieman enemmän. Elo-, syys- ja lokakuulle sattuu yksittäiset vapaapäivät. Esimerkkinä juuri meneillään oleva viikko, jonka perjantai on vapaa. Marraskuussa Kiitospäivän ympärillä on ruhtinaallinen viikko lomaa, jonka jälkeen kohta joulukuussa on Suomessakin tuttu parin viikon joululoma. Keväällä on sitten mm. President´s Day, hiihtoloma ja erillinen spring break. Mielenkiintoista seurata minkälainen kouluvuosi on eri maissa.

Luokat

Poikien koulu on ehtinyt seistä kivijalallaan vasta muutaman vuoden ja edustaakin melko modernia suunnittelua. Olin kuuntelemassa koulun vanhempainillassa pääarkkitehdin koontia rakennusprojektista. Tarkoituksena oli kuulemma rakentaa koulu, missä voitaisiin vastata entistä paremmin erilaisten oppijoiden erilaisiin tarpeisiin – tietysti niin että opettajillakin olisi mukavaa. Tähän välihuomiona, että koulussa on ”Teacher’s Lounge”, jonka herkuista ja terveellisistä välipaloista huolehtii vanhempainyhdistys. Varmasti mukava piristys opettajille!

Koulun rakennusprojektiin oli kuulemma haettu inspiraatiota monesta eri lähteestä: Uusia ideoita haettiin esim. Googlen toimitiloista, Harvardista, Skypen kautta eri maista, kuten Kanadasta ja tadaa (rumpujen pärinää)…myös kaukaa Suomesta, minkä kuultuaan olivat pojat tietysti ihan tohkeissaan! Torille, ehdottomasti. 🙂

Koulun luokissa ei ole pulpetteja eikä muitakaan omia ”kiinteitä” paikkoja. Kaikilla on sen sijaan lokero omille tavaroille, mistä haetaan materiaalia sen mukaan mitä milloinkin tarvitaan. Opettajaa / opettajia (esikoinen on yhdistelmäluokalla) kuunnellaan matolla tai jakkaralla istuen, tai sitten perinteisen pöydän äärestä. Kun sitten on aika keskittyä tekemiseen, voivat koululaiset tehdä itselleen vaikkapa rauhallisen kulmauksen nurkkaan tai lukea ”pulpetti”kirjaa pöydän alla. Päivän aikana liikutaan, vaihdetaan paikkaa, otetaan pieniä hengitysharjoituksia, käydään ulkona, musiikkitunnilla, kirjastossa ym. , joten puutumaan ei varmasti helpolla pääse, vaikka varsinaisia välitunteja on vain pari. Opettaja saattaa esimerkiksi sanoa, että ”kohta otetaan biologian kirjat, mutta käykääpä sitä ennen hölkkäämässä happihyppy radan ympäri”. Oli mukava myös huomata, että joka luokasta pääsee suoraan ulos.

Ruokailu

Täytyy myöntää, että tämä oli Pohjoismaista muuttaneen koululaisen vanhemman näkökulmasta suurin tänkapå. Kun on tottunut Suomen luksukseen, jossa kaikki oppilaat saavat ilmaisen, terveellisen ruoan salaatteineen jne., olikin miettiminen mitä sinne eväslaatikkoon olisi hyvä pakata – varsinkin kun kyseessä on kylmälounas! Itse mokasin muonituksissa amatöörinä heti ekana päivänä. Kaikkihan sen tietävät (tai olisi pitänyt tietää), ettei pelkällä lounaalla pärjää, vaan on oltava myös välipala (snacks), mikä syödään pari tuntia ennen lounasta. Eli en ollut todellakaan hokannut pakata mukaan tätä erillistä välipalakassia. Onneksi lapsemme pystyivät nappaamaan lounaaltaan jogurtit, niin eivät joutuneet heti parrasvaloihin lapsina, joiden vanhempi ei ollut pakannut heille palaa mukaan..Eli nyt muistan: aamuisin kaksi nyssäkkää mukaan, näillä tuntuvat ainakin tällä hetkellä hyvin jaksavan.

Tuosta lounasboxin sisällöstä voisi melkein joskus tehdä oman ruoka-aiheisen postauksen. Alkuun oli ideat vähissä, mutta nyt alkaa päästä hommaan paremmin mukaan. Nyt olen pakannut mukaan tortillaa, pastaa, toasteja, quesadillaa, wrappiä, hodaria, lihapullia ja joskus perjantaiherkuksi hampparinkin. (Suomessahan tästä epäterveellisyydestä kivitettäisiin, mutta täällä uskalsin 😀 ). Tuorepalaksi sitten kurkkua, porkkanaa, omppua, paprikaa tai marjoja + lisäksi jälkkäriksi jogurtti ja juotavaksi vettä.

Vanhempien rooli

Pohdin alkuun, saisinko tulla kouluun mukaan poikien kanssa vai voisiko opettajilla olla jotain sitä vastaan. Varsinkin nyt kun itsellä ei ole työlupaa, tuntui kaikista järkevimmältä hyödyntää käytettävissä olevaa aikaa omien lasten auttamiseen. Onneksi meininki tuntuu olevan aika yhteisöllistä lasten perheiden kanssa ja olenkin saanut opettajilta monta kertaa kiitoksia, kun ”viitsin olla paikalla.” Niinpä vietän koululla aikaa päivittäin muutaman tunnin. Käännän lapselle annettuja tehtäviä, tuumaillaan englanninkieltä yhdessä tai jos on aikaa, autan myös muita lapsia kuin omiani.

Etenkin ekaluokkalaisten joukossa saattaa tulla myös joskus mielipahaa, ihan arkipäivän koti-ikävää tai väärinkäsityksistä johtuneita itkuja. Nyt on tullut lohduteltua kainalossa useampaakin lasta, luettua yhdessä kirjaa ja autettua opettajaa hetkellä, silloin kun kaikilla tuntuu olevan heille kiireellistä asiaa. On ennen kaikkea mukava nähdä poikien kouluarkea omin silmin, mutta antaa myös omiin päiviin tiettyä tarkoituksellisuutta, kun voi olla edes vähän hyödyksi muillekin. Aikamoista tuo opettajan työ muuten on, nostan hattua vielä korkeammalle kuin aiemmin! Täytyisi ylläpitää työrauhaa, kohdella yksilöllisesti  paria kymmentä lasta, opetettua (!), antaa palautteet, suunnitella seuraavan päivän ohjelma, valmistella materiaalit, vastata vanhempien kyselyihin jne..Mitä heille maksetaankaan täällä (ja Suomessa) ei varmasti ole tarpeeksi!

Koululla on monia muitakin vapaaehtoisia. Osa huolehtii liikenneturvallisuudesta heijastinliivit ja STOP-merkit tanassa, jotkut osallistuvat luokkaretkikuljetuksiin, puhumattakaan monista tapahtumista ympäri vuoden. Olen myös käsittänyt, että aktiivinen varainkeruu ja siihen liittyvät tilaisuudet ovat maan kouluissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Osavaltiosta riippuen, koulut saavat julkiselta puolelta rajoitetun määrän rahaa ja hyvin merkittävä osa kaikesta ”mukavasta”, kuten luovista aineista, musiikista, liikunnasta, välineistä, elektroniikasta tai vaikkapa koulukuraattoreista maksetaan yhteisvastuullisten lahjoituksien turvin.

Aluksi avustuksia suorasanaisesti pyytävät sähköpostit tuntuivat hieman oudoilta ja ehkä hieman painostaviltakin, kun olimme vasta miettimässä mikä juttu tämä onkaan. Juteltuani sitten alueella asuneiden muiden suomalaisten kanssa sain tietää, että lahjoitukset ovat enemmänkin ”must do”, kuin vapaaehtoisia ja maksu kannattaisi vaan hoitaa pois alta. Helpommalla kuulemma pääsee kun pistää oman osuutensa, oman taloustilanteensa mukaan ja niin pistimme mekin kortemme kekoon, ennen kuin soittavat perään. (Näin voi kuulemma oikeasti käydä)

Turvallisuus

Noniin, vielä tämä -ei niin kevyt aihe- mukaan postaukseen. Kun ilmoitimme muutosta Jenkkilään, saimme joiltain tahoilta suoria ja epäsuoria muistutuksia maassa tapahtuneista surullisista välikohtauksista kouluilla. Jotkut kommentit antoivat ymmärtää, että olimme hulluja, kun olimme viemässä lapsia Suomen turvasta -pahimman skeenarion mukaan- keskelle jengisotia ja huumeidenkäyttäjiä maahan, jossa joka toisen repusta voisi löytyä ase.

Riski päihde-ja mielenterveysongelmaisten ihmisten epävakaasta käytöksestä on tietysti AINA olemassa – mutta koulu-ja asuinaluetta etsiessä on onneksi mahdollista tehdä valintoja. Olen ennenkin maininnut, että meillä kävi mahtava tuuri kyseisen, rauhallisen ja yhteisöllisen asuinpaikan löytämisessä. Turvallisuuteen kiinnitetään täälläkin paljon huomiota ja riskejä kartoitetaan, mutta koulusta ei haluta tehdä asein vartioitua Alcatrazia piikkilanka-aitoineen. Niinpä lapset eivät kulje aamuisin metallinpaljastimien läpi, mutta esimerkiksi minun täytyy joka aamu ilmoittautua kansliaan ja hakea kuvallinen kulkulupa, jos haluan olla vapaaehtoisena koulun alueella. Fiksuja, ajatuksella tehtyjä linjauksia siellä täällä ja ilmeisesti erittäin matala kynnys tehdä tarvittaessa hälytys virkavallalle – kuulostaa hyvältä omaankin korvaan.

Ei muuten liity koulunkäyntiin, mutta täytyy tunnustaa, että itsellänikin oli  tänne muuttaessa pientä varautuneisuutta. En olisi esimerkiksi viime keväänä ikinä uskonut, että tulisin käymään täällä hyvin mielin yksin lenkillä tai kävelisin pimeässä illassa 20 minuutin matkan ravintolasta kotiin. Näin se mieli muuttuu!

Mutta tässä siis pieni katsaus paikalliseen koulumaailmaan meidän poppoon näkövinkkelistä käsin. Kaikki on edelleen vasta alussa ja poikien kielitaidon karttumisen myötä saadaan varmasti nähdä syksyn mittaan ihan erilaista kotiutumista oman luokan joukkoon. Nyt ovat käännössovellukset ja englanninopettajan tuki vielä suuressa arvossa! Paljon on ilmeisesti asioita, joita pojat haluaisivat kertoa luokkakavereille ja on toki turhauttavaa, kun yhteinen kieli on vielä rajallista. Hyvää on, että arki on saatu käyntiin, lapset lähtevät kouluun yleensä hyväntuulisina ja opettajat tuntuvat panostavan siihen, että pojat pysyvät tahdissa mukana.  Kaiken kaikkiaan oppimis- ja sopeutumisprosessia on mielenkiintoista seurata näin läheltä ja verrata vaikkapa ensi keväänä tähän lähtötilanteeseen.

Palataan taas!

t. Eeva

Wikipedia: In the performing arts, film exhibition, and other forms of entertainment, a matinée is a performance or exhibition in the afternoon (or occasionally earlier) 

Saisiko taviksen elämästä viriteltyä kohtausta elokuvaan? Aika tylsäksihän se suodatinpussin taittelun ja kauppakassien purkamisen seuraaminen varmasti nopeasti kävisi, mutta sanovat että totuus on tarua ihmeellisempää. Niin tai näin, päätin tällä kertaa kertoa kuulumisia  kuvailemalla erään sunnuntain iltapäivähetkeä uudessa maassa pienellä hetkeen pureutuvalla läpileikkauksella. Hauskoja detaljeja ei isoa kuvaa kerratessa tule aina mainittua ja niistähän ne päivät loppujen lopuksi koostuvat. Joskus vuosien jälkeen on varmaan hauska tehdä pieni aikamatka takaisin Jenkkilän arkeen.

Here we go: Kalifornialaisessa pikkukaupungissa sijaitsevan huoneiston keittiö on sotkuinen. Noin 2,5 kk sitten perheensä kanssa maahan muuttanut nainen leipoo mustikkapiirakkaa. Projekti on mielenkiintoinen, koska älypuhelimen näytöltä tihrustettava resepti on suomeksi. Asiaan kuuluu tietysti, että tilavuudet ilmoitetaan deseinä& milleinä ja paistolämpötila celsiusasteilla. Käytössä olevan, mehevän kokoisen sähköuunin alkulämpötila on 350 Fahrenheitia. Keittiön varustukseen kuuluvat mitta-astiat ovat kuppeja, puolikuppeja ja neljännesosakuppeja. Perehtyessä mittasuhteisiin, puoli kuppia osuu lähimmäksi eurooppalaiselle tuttua desiä. Mitan varressa lukee ”½ cup – 120 ml”.. ”Close enough ..”, nainen päättää ja huomaa myös valmistajan valmiiksi kuutioimien voipalojen olevan myös lähellä, mutta hieman yläkanttiin toivotusta 200 grammasta. Ensimmäinen kompromissi tehtiin jo vaniljasokerista, jota ei Trader  Joelta löytynyt. 10 dollarin putilo nestemäistä vanilja”ecstractia” ei vakuuta, kun olet tottunut mittaamaan ne kaksi teelusikallistasi yläasteen köksäntunneilta asti.

Välihuomautus:Trader Joe´s on kyllä  ehdottomasti lempiruokakauppani täällä. Voisin tehdä marketista ihan oman fanipostauksensa.

Keittiössä piipahtelee välillä kaksi lasta. Milloin hakemassa kännykkään laturia, milloin kattiloita rumpuja varten, milloin juotavaa ja milloin toivomassa, että piirakan taikinaa ei kokonaan käytettäisi leivontaan. Pienemmän nenä vuotaa ja posket punoittavat aamulla alkaneesta lämpöilystä. Ei ihmekään. Kun on aloittanut kahden viikon sisällä uudessa koulussa, jalkapallojoukkueessa ja Suomi-koulussa, on uutta pöpökantaa tarjolla yllin kyllin. Neljän tunnin päiväunet (! = Kipeä on)  piristivät kuopusta selvästi, mutta naapuriin järjestämiin grilli-istujaisiin mentäisiin kuitenkin taudin takia vajaamiehityksellä. Naapuri pyysi tuomaan jotain suomalaista herkkua, mikä selittää rouvan keskittyneen ilmeen piirakkareseptin äärellä ja jääkaapissa tekeytyvän graavikalan.

Ulkona on 86 F eli noin 30 celsiusasteen helteinen sunnuntai, mikä on alueelle hyvin tyypillinen loppukesän keli. Sateet tulevat kuulemma ryppäänä vasta myöhemmin talvella. Nyt voi vielä turvallisin mielin jättää ulkokalusteisiin pehmusteet tai vaikka pyykit ulos kuivumaan – ovat 100 % takuukuivia aamulla. Ikkunasta pilkottavan takapihan muutamat kasvit ovat kuivuudesta huolimatta kuin tropiikista, eikä naapurustosta löydy yhtään ruskeaksi palanutta nurmikkoa, kiitos kasteluautomaattien. Vuokraemännän kiiltävälehtiset pensaat, puut ja kukat saavat suihkunsa joka aamu ajastettuna tasan kello seitsemän.

Pihalla lehahtelee perhosia, mystisiä, tikan kokoisia lintuja, joiden ”merkistä” nainen on päättänyt joku päivä selvää, sekä mm. söpöjä kolibreja. Tänäkin iltana tulisi olemaan sysipimeää, mikä toisi tähdet niitä fanittavien ihastukseksi esiin. On muuten vinkeä tunne seistä tummassa illassa, paljain jaloin kuuman päivän lämmittämien kivilaattojen päällä, heinäsirkkojen sirittäessä, pää kenossa taivasta kohden. Tähdet ovat ihania, pieniä kimaltelevia timantteja ja muistuttavat kaikista rakkaista Suomessa, jotka ovat saman taivaan alla. Pari tasaisesti etenevää ”tähteä” muistuttavat myös tulevan joulun reissusta kohti Helsinki-Vantaata. Mahtavaa päästä sitten käymään kotona, ensimmäisen täällä vietetyn syksyn jälkeen!

Mutta takaisin sunnuntai-iltapäivään ja leivontaprojektiin. Leipuri huomaa joutuvansa jälleen soveltamaan reseptiä. Kermaviilitäytteeseen löytyy vain kolme kananmunaa tarvitun neljän sijasta. Ja onko muuten ostettu nekka ”sour creamia” tarkkaan ottaen kermaviiliä vai ranskankermaa?  Paikallinen leivinpaperi, wax paper ei ole tarpeeksi leveää peittämään vuokaa, mutta kun ”close enough”-huokauksesta on tullut jo punainen lanka koko projektille, näillä mennään ja piirakka päätyy uuniin.

Leipomisen taustalla soi Mama´s and the Papasin Spotify-lista. Biisien tarmokas tamburiini ja nuorten ihmisten joskus 60-70-luvuilla porukassa fiilistelemät kappaleet vievät ajatukset arvailemaan minkälaista meininki on ollut hippien kultavuosina. Kuvien kukkamekot, sinapinväriset sammarit, mustat silmänrajaukset, luonnonkiharat hiukset ennen suoristimia tallennettiin sellaisinaan kauan ennen selfietikkuja ja filttereitä. Kuva oli – sitten parin viikon kehityksen jälkeen – se mikä oli. 80-luvulla syntynyt ei voi kuin arvailla vapaus ilman jatkuvasti tavoitettavaksi tekeviä luureja on tuntunut. ”..Live your life exactly as you please”, toistuu bändin Mansions-nimisen biisin loppukaneetissa.  Ei voi väittää vastaan. Joidenkin lyriikoiden viisaus kestää vuosikymmenet.

”And cut!” Se oli siinä. Tuskin Tarantino tarttuisi tähän käsikirjoitukseen, mutta ehkä tuosta saisi pienen pätkän vaikkapa Hihna247-ohjelman kylkeen.  Paljastetaan vielä, että piirakka jäi arvatenkin löysäksi, mutta hyötyi valtavasti hatusta heitetyllä lisäajalla uunissa. Näin postuumisti leivontapäivän tarinaa päivittäessä tietää jo kertoa, että jopa tällainen kymmenessä kohdassa sovellettu versio oli maistunut yllättävänkin hyvin paikallisille grilli-illan viettäjille.

Tällaista tällä kertaa! Ehkäpä seuraava lokikirjan merkintä aikaisemmin kuin kolmen viikon päästä. Paljon on tuumailtavaa (Trader Joeen syttyneen ihastuksen lisäksi), mm. mitä kaikkea uutta ja jännää amerikkalainen peruskoulu on tuonut tullessaan. Palataan taas,

t. Eeva