Aihe jota olen makustellut jo pidemmän aikaa ja pohtinut mitä tästäkin sitten kirjoittaisi. Varsinkin sen masentuneen näkökulmasta, koska usein kuulee niitä tarinoita, jotka ovat sen läheisen/kumppanin/ystävän/vanhemman näkökulmasta. Mutta nyt mä yritän puhua vain omasta näkökulmastani ja meidän suhteesta.
Ja miten se meillä näkyy mun silmin.

No ensinnäkin, mulla vei todella kauan, että uskalsin kertoa mun puolisolle. En muista olenko aikaisemmissa postauksissa puhunut siitä, että milloin aloin kokea ettei kaikki ole oikeasti ok.
Kuitenkin itsellä heräsi tuntemukset keväällä, mutta en niistä puhunut kun ajattelin sen menevän vaan taas pimeyden piikkiin. Toisaalta, rakastan nykyään pimeää vuodenaikaa ja kynttilöitä?
No en miettinyt sen enempää, koitin sivuta sitä vain pois. Loppukeväästä tunne vain voimistui ja voimistui, tuumasin miehelle, että nyt tuntuu ettei kaikki oo ok. En tiedä miksi, mutta siltä tuntuu. Ja sitten pam, mies joutui koronatestiin. Ja se laukaisi mussa sellaisen paniikkikohtauksen ja ahdistuksen ettei toista ole ollut.
No, tietysti laitoin sen vain pelon piikkiin, koska jouduin pari päivää myöhemmin itsekin. Molemmat sai negatulokset, luojan kiitos.

Mutta mun olo ei helpottanut. Ei millään ja sanoinkin lääkärille käynnillä, että voitko määrätä edes jotain etten kuole tähän tunteeseen. Tuntuu, että happi loppuu ja sydän hakkaa rinnasta ulos hetkenä minä hyvänsä. Lääkäri määräsi rauhoittavia ja tuumasi, ota yhteys psykiatriseen sairaanhoitajaan.
Skippasin sen, koska ajattelin todellakin, että kyllä se tästä nyt menee. Ei se mennyt. Olo vain paheni koko ajan lisää ja lisää, voimavarat hiipui ja olisin jaksanut vain nukkua. Kotityöt oli ihan toissijainen asia mielessä, kunhan lapset sai hoidettua.
Kesä tuli ja sitten keskikesänjuhla. Ei helpotusta.

Heinäkuussa, kun oli tilanne rauhallisempi menimme käymään ystäväperheen luona. Ja siellä sain hirveän ahdistuskohtauksen.
Onneksi ystäväni oli paikalla silloin. Mutta silloin se iskostui päähäni, että nyt ei olla todellakaan kunnossa ja tarvitaan apua, että tästä selvitään. Ja silloin sanoin ekan kerran miehelle, että mä tarviin apua. Mies tokaisi; ”olen samaa mieltä”.
En vielä uskaltanut kysyä häneltä, että mitä hän tuumaa asiasta enempää.
Mies lähti viettämään poikien viikonloppua. Meidän piti kuopuksen kanssa jäädä vielä ystäväperheen luokse, mutta mun ahdistus sai niin kovan otteen, että jouduimme lähtemään kotiin ystäväni kyydillä.
Seuraavana iltana uskalsin vasta kertoa miehelleni, whatsapp viestillä, että missä mennään. Mun sydän hakkasi niin kovaa ja tärisin kauttaaltaan.

Mua hävettikin niin paljon. Ja pelotti. Koska ei mun mies pyytänyt mua saada tällaisena vaimokseen. Rikkinäisenä ja masentuneena. Vaikeasti kaiken lisäksi.
Mä tiedän, että mun mies ei kykene ymmärtämään todellakaan kaikkea sitä mitä mun päässä pyörii.
Yritin kuitenkin selittää hänelle mahdollisimman hyvin, että miksi reagoin oudosti joihinkin asioihin tai miksi reagoin ”väärällä” tavalla johonkin.
Yllättäen mun mies ottikin asian todella hyvin ja rauhallisesti. Eikä tuominnut mua.
Eikä sanonut, että haluaa erota.

Mä en pysty ennakoimaan reaktioitani, joten ne saattaa olla itsellenikin yllätys. Siihen en voi miestä ennakoida.
Enkä oikeastaan mihinkään. Ainoastaan siihen, että yrittää ymmärtää. Parhaansa mukaan, vaikka ei ymmärtäisi. Ja antaa mun romahtaa, jos mä tarviin sitä.
Ei tää aina ole helppoa suhteelle, kun ei ole mulle itsellenikään yksilönä, mutta mä teen parhaani. Yritän kaiken tän sekamelskan keskellä todella hoitaa myös meitä ja meidän suhdetta, antaa kaiken minkä pystyn. Mutta aina en pysty. Enkä jaksa.
Kuka jaksaisikaan olla skarppina aina, kun taistelee omia demoneita vastaan 24/7. Hereillä ja unessa. Etenkin, kun edes itse ei niitä demonejaan ymmärrä ja saavuta, miten joku ulkopuolinen voisi ymmärtää sen kaiken? Ellei ole itse taistellut demonejaan vastaan.

Vaikeista hetkistä huolimatta on mun mies ansainnut kaikki kiitoksetkin.
Kuten edellisessä postauksessa puhuin ystävästäni ja siitä päivästä, niin silloinkin mies heräsi yöllä vain pitämään musta kiinni, koska mun oli todella paha olla.
Ja huomioi paljon herkemmin mun tunnetilat ja reagoi niihin.
Mulla kävi tuuri, että mun mies otti asian noin ja antaa mun olla tällainen masennuspaakku sohvan nurkassa haisemassa.
Ja samaan aikaan se pitää mua yhtä rakkaana, tärkeänä ja haluttavana vaikken olekaan omasta mielestäni mitään niistä ansainnut.
Kaikista vähiten koen olevani erityisen haluttava, kun on viikon haissut sohvalla ja muistat, että suihkuunkin voisi mennä – viikon päästä.

Luulen, että mun on ollut vaikeampi hyväksyä itseäni ja tilannettani, kuin miehen.
Vaikka ei tämä varmasti hänellekään helppoa ole, mutta ainakin hän jaksaa mua edelleenkin vaikken itse jaksaisikaan itseäni.

Kiitos rakas, kun olet ja kannatat. Vielä joskus lupaan olla taas sun arvoinen ja antaa kaiken takaisin.

– hheba

Pitkästä aikaa sain taas itseni istahtamaan ja kirjoittamaan.

Olen aina purkanut pahaa oloani kirjoittamalla, mutta tämä kierros on silläkin tavalla erilainen, että olen aivan lukossa. Mulla olisi niin paljon kirjoitettavaa tännekin ollut ja tulee olemaankin, mutta en vain saa sitä tekstin muotoon fiksusti. Olen monesti käynyt kirjoittamassa pitkän tekstin ja poistanut sen. Toistanut saman ja poistanut sen taas. Nyt oikeasti yritän saada tämän vietyä loppuun kunnialla. Enkä poista. Ehkä.

Mulle on marraskuu ollut yksi vaikeimmista kuukausista vuosia. Ei sillä, että mulla muutenkaan menneisyys olisi mitenkään helppo ollut, mutta marraskuussa on tapahtunut yksi elämääni isosti vaikuttanut asia ja kannan sitä mukanani yhä edelleen. Marraskuu on todella vaikeaa aikaa elää ja hengittää. Käyn läpi todella kovaa kipua ja tuskaa, hyvä kun saan hengitettyä ilman hirveää kipua.

Jokainen, joka on koskaan menettänyt itselleen rakkaan ja tärkeän ihmisen, tietää varmasti mistä puhun. Vaikka tästä on todellakin jo vuosia, tarkkaan ottaen 12 vuotta, niin tuntuu ettei ainakaan omalla kohdalla se ole helpottanut. Tai on tavallaan, mutta kuolinpäivän lähestyessä tulee se tietty tunne ja kaipuu niin suurena vyörynä ylitse, ettei välillä itsekään ymmärrä miten kovaa se iskee. Olen siis kerännyt taas niitä särkyneitä palasia tässä hyvän aikaa ja nyt ehkä ollaan paremmilla vesillä.
Muutenkin tässä tilanteessa monet tunteet tulee tuhannen salaman voimalla päälle, vaikka ”normaalisti” ei olisi ehkä niin reagoinutkaan.
Olen huomannut, että reagoin kaikkeen todella vahvasti tunteella. Useimmiten itkulla ja ahdistuksella.
Olen kyllä muutenkin hyvin vahvasti tunteella äläjä ollut aina. Mutta nyt se on vain erilaista.

 Mutta niin, ystäväni oli tosiaan hyvin nuori, kuten olin itsekin. Itseasiassa hän vielä minua nuorempi ja olin juuri itse täyttänyt 18.
Elämä edessä ja kaikki alkamassa. Paitsi ei kaikilla, ystäväni elämä päättyi liian aikaisin ja liian lyhyeen. Hän päätti sen itse ja nykyään ymmärrän paremmin.
Olen joskus ollut se ihminen, joka syytti itsemurhan tehnyttä itsekkäästi, koska MINÄ jäin kärsimään. Ja hän ei.
Nykyään onneksi tiedän ja ymmärrän paremmin. Enkä ole katkera. Päinvastoin.
Pystyn näkemään ja ymmärtämään syitä ja asioita, kun kuljen itsekin sitä pimeää tietä jota hän oli kulkenut jo kauan.
Ja tiedän sen, että me ystävät eikä läheiset olisi pystynyt sitä asiaa muuttamaan, hän oli tehnyt päätöksensä ja se oli hänen oikeus.

Mun mielestä itsemurha ei ole itsekästä. On itsekkäämpää vaatia toista kärsimään ja kestämään maailmaa, jota hän ei itse halua elää.
Se, että suhun sattuu tai muhun sattuu ei ole syy. Jokainen meistä elää omaa elämäänsä ja lopulta vastaa vain itselleen tästä elämästä. Ei kenellekään muulle.
Ja kyllä ne läheiset ja rakkaat lopulta toipuu, tavalla tai toisella. Ei se tarkoita, etteikö se sattuisi ja tekisi kipeää koko loppuelämän, eikä minun mielestä pidäkään tarkoittaa.
Mutta sen kanssa oppii elämään aikanaan ja jokainen päivä ei ole pelkkää selviytymistaistelua.
Ei se helpota siinä hetkessä, mä tiedän sen. Eikä välttämättä vuodenkaan päästä. Mutta se helpottaa. Ja siitä selviää.

Sen takia itselleni tämä aihe on henkilökohtaisesti todella tärkeä. Puhua masennuksesta ja sen kanssa elämisestä. Ja mitä kaikkea siihen voi liittyä.
Itseni takia ja ystäväni takia. Ystävääni en voinut pelastaa. Mutta jos voin jonkun toisen hengen sillä, että huomisessa on toivoa niin sitten teen sen.
Itsemurha on jokaisen oma ratkaisu kuten sanottu, mutta jos sulla on vielä tallella taistelutahtoa ja voimaa, niin taistele.

Masennus on sairautena tuskainen ja salakavala, eikä se pyydä anteeksi mitään. Eikä se armahda.
Sen ympärillä leijuu tabu koko ajan, mutta jonain päivänä se poistuu ja haluan olla osana sitä muutosta.
Ettei yksikään menetetty tässä taistelussa olisi turha.

Ystäväni muiston takia ja sitä kunnioittaen. <3

-hheba