Tästä päivästä jäi jo paljon positiivisempi fiilis. Onneksi ens maanantai on vapaa, koska molemmat maanantait on tähän mennessä olleet ne hirveimmät päivät 😀 Tänään koulussa oli taas kivaa.

Luokkalaiseni on ihania ja auttavaisia. Ja mielestäni selkeästi cooleimmat tyypit koko koulussa, ofkoors. Huonekalumuotoilijat nyt vaan on! Multa kysyttiin tänään monta kertaa että olenhan varmasti ymmärtänyt huomisen ohjelman sähköpostista. Ruokalassa en ihan ensin huomannut missä muut istuu, ja ajattelin että on täysin fine syödä yksin. Kerkesin istua ehkä puoli minuuttia kun yksi heistä tulee jo suurin piirtein taluttamaan kädestä istumaan muiden kanssa. 

Olin myös vaatteisiini tavallista tyytyväisempi, rakastan tota Monkin kaapua. Kummaa miten telttamainen vaate saakin tuntemaan olonsa hoikaksi ja siroksi. Kangaskassi on myös Monkista. Nahkainen kirjekuorilaukku on mummin vanha ja rakastan sitä syvästi. Kengät taas on vintagea Kööpenhaminasta. Ei voi mennä pieleen tälläisellä yhdistelmällä!

No voi HUHHUH sentään taas. Ei oo jälleen mikään helppo maanantai takana. Välillä tekee mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan miten hullua tää kaikki on. Kaverini sanovat että sä olet niin fiksu, ja niin rohkea kun lähdit sinne. Nyt just tuntuu että hulluuden ja fiksuuden raja on tosi häilyvä.

Kaiken tän hulluuden mä halusinkin kaiken tasaisuuden tilalle. Ei luonne kehity turvallisessa ympäristössä. Täällä mun luonne saa niin älyttömiä haasteita vastaan joka päivä että välillä tekisi mieli juosta pakoon. Mutta se ei ole vaihtoehto. 

Kaikista inhottavimpia tilanteita mulle on:

1. Huomion keskipisteenä oleminen. En vaan halua että ihmiset katsovat muhun. Kai se sitten jostain ujoudesta johtuu, mutta en vaan kertakaikkiaan nauti siitä enkä tule koskaan nauttimaankaan. 

2. Muille taakkana oleminen. Pelkään sitä vähän neuroottisestikin liikaa, en esimerkiksi halua koskaan olla minuuttiakaan myöhässä tapaamisista koska en kestä sitä että muut joutuisivat odottamaan. Muutenkin haluan selvitä kaikesta itse ilman muiden apua. Muistan kun kerran oltiin lähdössä bileisiin ja yksi ystäväni halusi vielä viime hetkillä vaihtaa vaatteet ja sanoi että ”te odotatte nyt siinä niin kiltisti kun minä vaihdan vaatteet!” ja mietin että voi kun osaisin olla tuollainen, edes vähän. 😀

No, nämä molemmat on sellaisia tilanteita joihin mun on nyt vaan pakko tottua. Haluaisin olla osa hiljaista massaa ja seinäruusu omassa kuplassani, mutta se ei nyt käy, koska täällä opiskelusta ei voi selvitä niin. Mun on lähestyttävä muita jatkuvasti ja osattava sanoa kaikki se mitä ajattelen vaikka tiellä on myös kielimuuri. Varsinkin muilta avun kysyminen on mulle vaikeaa, mutta pakollista. Mun pitää myös tottua olemaan hitaampi kuin muut, mikä tuntuu vaikealta. Tajuan asiat viimeisenä ja mulle täytyy selittää niitä monta kertaa. Tänään tuntui vähän siltä kuin olisin joku lukihäiriöinen tai kuuro hyvin älykkäiden ihmisten ryhmässä. Siihen asemaan täytyy nyt vaan kasvaa. 

Että semmoista. 😀 ja tämä ei nyt sitten todellakaan tarkoita ettenkö nauttisi täällä olosta. En juuri nyt osaisi kuvitella itseäni Suomeen, on itsestäänselvää että mun kuuluu olla täällä. 

Mutta voi huhhuh. Otsikon biisi soi täällä tosi useassa paikassa ja mietin että just tolta musta tuntuu. Tiedän pärjävääni, mutta huhhuh kun tekisi mieli välillä nousta pintaan ja haukkoa henkeä. 

Tää on ollut mulle läheinen ajatus ja motto jo monta vuotta,  hymyilytti kun se näytettiin meille heti ekana päivänä esittelyn yhteydessä olleessa powerpointissa. Välillä on vaan parempi mennä rytinällä eteenpäin ilman että rakentaa mitään turhia suojamuureja ympärille.

Tän taas bongasin visual diary-blogista, myös niin älyttömän totta!