Tämä kesä tuntuu erilaiselta kuin pari aikaisempaa. Minä olen erilainen. Suomen kesä on kauneinta maailmassa, ja siihen yksi suuri osasyy on tietenkin sen lyhyys ja nopeus. Ei mitään aikomusta pysyä paikoillaan, tuntuu että nyt se jo vilkuttelee ohi mennessään.

Harjoitteluni AEROssa päättyi. En olisi ikinä uskonut hakuvaiheessa että saisin näin hyvän harjoittelupaikan. Olen jo pari vuotta sanonut että unelmieni työ on sellainen, jossa olen kauniissa paikassa ja käsittelen kauniita tavaroita. Tämä työpaikka osuisi kuvaukseen sataprosenttisesti. Korkeassa ja kauniissa liikkeessä tepastelu ja mukaville ihmisille juttelu oli täysin minun juttuni. Kun joskus kävisikin niin hyvä munkki että saisin kutsua itseäni oikeaksi työntekijäksi tälläisessa paikassa.

Parasta on se, miten tajusin taas olevani täysin oikealla alalla. On aika onnekasta löytää ihan oma juttunsa. Tuntui ihanalta tehdä töitä samalla alalla olevien ihmisten kanssa jotka ajattelivat kaikesta samoin kuin minä. 

Vikana päivänä söimme tuoretta kanelipullaa, keitimme kahvia ja kikatimme. 

Juhannus ei mennyt suunnitelmien mukaan, mutta eihän se koskaan mene. Piti rellestää aamuun asti, juosta alasti ympäri mökkikylää ja istua laiturilla toppatakit päällä, mutta istuimme sisällä kertoen seksitarinoita ja yhdeltä porukka oli jo täysin valmis nukkumaan. Ei siinäkään mitään vikaa!

Jännää nähdä mitä tuleva syksy pitää sisällään. Juuri nyt tuntuu ihan hurjalta lähteä. Ja haikealta ajatella että kesä päättyy niin äkkiä. Tämä ei sitten ole valitusta, vaan ääneen pohtimista. 

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt 

hajoaa se maahan multaan

Näät sen silti kukkana aina

muistot on kalleinta kultaa

Eikä sun vieraasi asumaan jäänyt 

lähti se muualle matkaan

vielä se tulee mennäkseen jälleen

lähemmäs kuin aavistatkaan

Jenni Vartiainen ei ole suurin suosikkini, mutta tän laulun sanat ja sanoma iskee syvälle.

”Sä olet hiljainen.”

”Sä vaikutat hiljaiselta”

”Sä oot näköjään hiljainen”

Siinäpä parit sanat joita olen kuunnellut elämästäni jo ainakin kymmenen vuotta. Voin kertoa että olen korviani myöten täynnä, finito, täysin kyllästynyt siihen. Koska hiljainen on viimeinen sana joka kuvaa minua. Oon kirjoittanut tänne aiemminkin tästä aiheesta, mutta yhä se mietityttää, miten ihmiset pitävät tuota ihan normaalina keskustelunavauksena.

En aina osaa alkaa puhua vieraille ihmisille porukassa. Illanistujaisissa missä tapaan uusia tyyppejä puhun enemmän kahdestaan, tupakalla tai keittiössä törmätessä. Koska en tykkää olla äänessä ryhmässä tai varsinkaan puhua muiden päälle, olen automaattisesti hiljainen ihminen.

Itse en edes huomaa että olisin erityisen hiljaa, enkä huomaa  mitään eroa itsessäni verrattuna kavereihini, mutta minä olen aina se joka saa tuon kommentin. Se tuntuu oudolta. Niinkuin kerroin aiemmin, olen herkkä ottamaan asioita liikaa itseeni, mutta mun mielestä toi on aika henkilökohtainen kommentti sanoa vieraalle ihmiselle. Sellainen tavallaan nopea yksinkertaistus siitä mitä musta saa selville parin tunnin sisällä. En minäkään kulje ympäriinsä bileissä sanomassa ihmisille että hei, sä olet aika äänekäs!

Mitä tuohon oikein pitäisi vastata? ”Hehe joo niin olen”? Koska en mielestäni todellakaan ole. Yleensä katson ihmistä vaan hämmentyneenä ja alan puhua jostain muusta. Miksi toisen luonnetta tarvitsee kommentoida, varsinkin kun ei tunne? Mun mielestä toisen syvintä kunnioittamista on hyväksyä hänen tapansa olla ja kommunikoida muiden kanssa. Että aijaahas, tuollainen ihminen. No minäpä alan juttelemaan. Ei niin että ”Hei sanonpas sille että se on hiljainen!!”

Onhan tässä hyväkin puoli, nimittäin se, että urpot tunnistaa nopeasti. Yksikään hyvistä tyypeistä elämässäni ei ole tullut juttelemaan minulle kommentoiden ensin hiljaisuuttani, siitä kiitos heille. Yksi parhaista kavereistani kutsuu minua nimellä tarkkailija. Tuota titteliä kannan jo tuhat kertaa mieluummin.