Oon tänään miettinyt sitä, miten mun työ hyväntekeväisyysjärjestössä on muuttanut ajattelutapojani vuoden sisällä. Kun aloitin työni, mua ei oikeastaan kiinnostanut järjestön tulokset, ajattelin vaan että ihan hyvä jos mulle on edes jotenkin mahdollista auttaa.

Nykyään ajattelen päivä päivältä enemmän sitä, miten tyhmiin ja turhiin asioihin suurin osa ihmisistä keskittyy päivittäisessä elämässään. Vaikka tykkään esimerkiksi pitää ulkonäöstäni huolta, ajattelen kokoajan lisää miten turhaa se on ajatellen koko elämää ja maailmaa. Ihmisen teoilla, sanoilla ja hymyllä on merkitystä, ei ripsien pituudella tai oikealla vaatemerkillä.



Me palvotaan jotain Hollywood-näyttelijöitä, että niiden elämä on se paras asia mitä kukaan voi koskaan saavuttaa. Kun maailmassa on ihmisiä, jotka uhraavat kaiken aikansa ja rahansa siihen, että voisivat auttaa mahdollisimman paljon muita. Nää ihmiset on sitten jostain syystä aina kasvottomia eikä niitä nosteta millekkään jalustalle saamaan kultaisia palkintoja ja mediahuomiota.

Ihmiset myös käyttävät rahojaan naurettaviin tarkoituksiin. Lyön vetoa että jokaisella ”köyhällä opiskelijalla” on varaa laittaa 10 e kuukaudessa hyväntekeväisyyteen, summa tuntuu isolta vain siksi koska asiaa ei osata arvostaa tarpeeksi. Juuri siksi, koska ne päivittäiset ajatukset pyörii jossain ihan muualla kuin vaikka katulapsissa Intiassa.

Katsoin pari päivää sitten nauhoitusta Lontoosta Kuningatar Elisabethin syntymäpäiväkonsertista. Mietin katsoessani pelkästään sitä, mikä jumalaton määrä rahaa koko konsertin järjestämisen, rakentamisen ja esiintyjien ympärillä pyörii. Miten monta lasta sillä samalla rahamäärällä olisi päässyt kouluun, ainakin miljoona.

Enkä halua tietenkään aliarvioida kulttuurin voimaa, tottakai ihmiset saavat käyttää rahansa siihen mikä heidät tekee onnellisiksi, mutta mietin vaan sitä miten monet ajattelevat ettei heidän rahansa riitä lahjoittamaan hyväntekeväisyyteen.

Enkä halua tuomita kaikkia, tapaan aivan jokaikinen päivä työssäni myös aivan uskomattomia ihmisiä, sekä nuoria että vanhoja, jotka ovat aivan innoissaan kun tajuavat voivansa auttaa. Se mun työssäni onkin palkitsevinta, kun saan olla se joka löytää nämä ihmiset.

Tässä loppukevennykseksi UNICEFin työntekijä Mongoliassa! Matkalla rokottamaan erämaan lapsia, asiallisella kulkuvälineellä.