Itseäni rauhoitellen
Joku kumma on kalvanut mieltä tänäänkin. Olen tajuamassa miten raskasta täältä lähtö tulee olemaan henkisesti. Täysin samaa stressasin Turusta lähtiessä ja melkein itketti kun piti ilmoittaa muutosta väestöliittoon. Ei se nyt niin kamalaa ollutkaan tänne asettua. Mutta kohta pitää taas lähteä.
Ensi vuosi tulee tosiaan muuttamaan elämässäni kaiken. Se vähän kammottaa. Uskon että elämä vie sinne mihin sen kuuluukin viedä, mutta mun tapauksessani raivoisilta tunnemyrskyiltä ei voi välttyä. Olen loputtoman nostalginen ja kiinnyn ihan kaikkiin paikkoihin ja ihmisiin ja muistoihin. Mulle on vaikeaa tajuta että asioita pitää jättää säännöllisesti, lopullisesti menneisyyteen.
Turussa olen saanut hetken hengähtää ilman että tarvitsee kokoajan luoda suunnitelmia eteenpäin, mutta nyt se on taas edessä. Olisi ihanaa olla vaan sellaisessa tilanteessa että okei minä olen tässä, niin kauan kuin huvittaa, sekä asunnon että koulun tai työn osalta. Ihan kamalasti uusia alkuja en enää jaksaisi. Se on nyt vaan toistaiseksi välttämätöntä.
Haluaisin nyt vaan suoraan jäädä rakentamaan elämääni tänne, mutta samaan aikaan on ikävä äitiä. Ihan hassua. Itkin muumijaksolle, jossa muumipeikko menee taikurinhattuun ja muuttuu oudoksi olennoksi. Muut ovat vihaisia ja sanovat häntä rumaksi, mutta muumimamma tunnistaa hänet heti. ”Tämä on minun oma muumilapseni”. Sydän särkyi.
Oon siis tunnemyrskyillyt tässä ihan kunnolla. Niinhän mä aina, mutta nämä viime päivät se on ollut ihan jäätävää. Tuntuu että nyt viimeistään kesän aikana ladatut aurinkoenergiavarastot ovat loppuneet. Se taitaa vaikuttaa mielialaan eniten. Pitäisi vaan luottaa että tiettyihin asioihin voi vaikuttaa ja tiettyihin ei.
Tämä biisi on vähän rauhoittanut.
Ja tämä. Paula on ollut selkeästi taitavin Vain elämää – artisteista, jokainen hänen esityksensä on ollut täydellinen. Tämä esitys meni taas luihin ja ytimiin. Jostain syystä tääkin vaan itkettää kun se on niin kaunis.
Muumit tietää kyllä aina kaiken paremmin.