Tervehdys kolmen viikon tauon jälkeen! Edellisessä postauksessa mainitsin kokevani ajoittaista alakuloa, vaikka syksy on kauneimmillaan. Ja kyllähän täällä Helsingissä syksy hehkuu edelleen keltaisen ja oranssin väreissä, vaikka on jo marraskuu. Tuntuu hullulta, että joskus tähän aikaan on ollut jo lunta! Tänään aloitin viikon täysin eri tavalla kuin ennen. Talutin pyörän ulos tallista ja polkaisin kohti Kivinokkaa. Kävin mm. luontopolulla vanhan metsän luonnonsuojelualueella. Uskomatonta, että parin kilometrin päässä Helsingin kantakaupungin kivikylästä on arvokas luonnonmetsä lahopuineen. Ja 260 vuotta vanha mänty, joka on todistanut tässä kaupungissa kaikenlaista aikaa. Den här träd har sett dumma människor komma och gå 😀  (inside-huumoria 😉 ).

Metsässä on aina niin hyvä olla. Huomasin hyvin nopeasti, miten aiempi paha mieli ja stressi haihtuivat. Jatkossakin käyn siis maadoittamassa itseäni ja hakemassa voimaa juuri tuosta metsästä! Ihailin mennen tullen myös Kulosaaren kaunista kartanoa ympäristöineen ja muistelin hymyillen siellä vietettyjä juhlia, viimeksi kaksi vuotta sitten. Paikka täynnä hauskoja muistoja <3

Mutta. Mitä lähemmäs kantakaupunkia poljin paluumatkalla, sitä enemmän stressi ja negatiivisuus alkoivat taas kohota pintaan. Liikenteen melu voimistui. Pakokaasut. Puoliksi pyörätiellä parkissa oleva, puhelimeen kailottava nainen. Roskat. Lika.

Tämän vuoden jälkipuoliskolla olen huomannut, miten nykyinen asuinympäristö stressaa jonkin verran. Tieremppa, roskaisuus (Helsingissä voitaisiin todella moninkertaistaa roskisten määrä katujen varsilla ja julkisten rakennusten tietämillä. Jos roskiksia ei ole mailla halmeilla, on turha ihmetellä, miksi kertakäyttömukit ja tupakka-askit pyörivät pitkin katuja).

Sörnäisissä on kaistale merenrantaa. Käyn kotirannassa joka päivä istumassa hetken ja tuijottelemassa merelle ( + hiilikasaa 😀 ). Löytyy kaunis puisto, harmi vain, että siellä pyörii epämääräistä porukkaa ja siksi se on epämiellyttävä, jopa pelottava paikka, enkä siellä usein käy. Oman kodin pihapiiri on kaunis, on paljon puita, pensaita ja istutuksia. Kantakaupunkilaiseksi pihapiiriksi se on myös todella avara, koska alueella on monta taloyhtiötä. Mutta ei viihtyisä piha tai merinäköala partsilta lopulta paljon lohduta, jos ympäristö stressaa muuten. Ajoittaista stressiä ja ärsytystä aiheuttaa myös joidenkin samassa talossa asuvien ihmisten totaalinen välinpitämättömyys muita kohtaan. Miten kukaan aikuinen ihminen kehtaa jättää ala-aulan täyteen likaisia huonekalujaan ja muuta täyttä roskaa? Ei muuttoja sillä tavalla hoideta. Tästä on laitettu palautetta useasti, mutta asialle ei näköjään viitsitä tehdä mitään. Tiedän, tämä on monien taloyhtiöiden ongelma. Jätteitä dumpataan paikkoihin, jonne ne eivät kuulu.

Lisäksi mulla on jo pitkään ollut sellainen tunne, että olen ylikasvanut Kallio-Sörnäisen meiningistä. Että en enää kuulu tänne. Ihailen Kruununhaan hiljaisia ja puhtaita katuja, arvokkaannäköisiä ja kauniin värisiä vanhoja taloja. 1800-luvulla ei vielä osattu rakentaa rumaa bulkkia. Haluaisin asua tuossa kaupunginosassa joskus lähitulevaisuudessa. Joskus tosin mietin myös sitä, haluanko asua Helsingissä enää ollenkaan. Onko tällä kaupungilla minua varten vielä jotain ihanaa, vai olisiko minun parempi jossain muualla.

Se ihana asia voisi olla uusi työpaikka. Se antaisi motivaatiota ja uskoa tulevaan. Parempaa palkkaa. Mahdollisuuksia kehittyä ja mennä uralla eteenpäin. Ajat todella ovat haastavat. Kun vuosi sitten viestinnän entry-level duunipaikkaa haki 70 ihmistä, nyt sitä hakee 215. Siinä joukossa on paljon niitäkin joiden edellinen duuni ei todellakaan ole ollut entry-tasolla.

Se saa masentaa, että työtä on vain vähän, aina ei olleenkaan. Siitäkin saa lohtua, että en tosiaan ole ainut tässä tilanteessa. Eihän maailmassa ole sellaista tilannetta, jossa olisi täysin yksin. Vertaisia on aina. Vaikeimpina hetkinä sitä vain tuntee lohduttomuutta, että tähänkö minun mukavasti alkanut ura nyt sitten tyssää? Koronakriisiin ja sen aiheuttamaan suurtyöttömyyteen.

Kirjailija Paolo Coelhon kenties tunnetuimmassa mietelauseessa ”Jos haluat jotain, koko maailmankaikkeus auttaa sinua saavuttamaan sen”, on luja ajatus halusta. Tiedän sen tunteen, kun ihminen todella haluaa jotakin. Hän kääntää silloin jokaisen kiven ja  tahdonvoima kuljettaa eteenpäin. Entä sitten, jos tuota tahdonvoimaa ei ole tarpeeksi? Miten universumin saisi silloin puolelleen? Voiko edes saada työtä, jos jo hakemuksen rustaus tuntuu työläältä ja mieli syöttää huonoja puolia työstä? Ehkä työmatka on liian pitkä, pääsisikö tässä työssä edes käyttämään tarpeeksi vahvuuksiaan? Jos mieli on jo valmiiksi epäilyksin virittynyt, universumi tuskin tuuppaisee sinua siihen suuntaan.

Tänään metsässä kävellessäni mietin intohimoa. Pitääkö työtä aina tehdä intohimolla? Pitääkö oman työn aina edes olla mikään unelmaduuni? Riittääkö se, että työ on ihan kivaa ja että siinä pääsee käyttämään vahvuuksiaan  ja loistamaan edes joskus? Täytyykö työssä edes loistaa? Tarjotaanko meille tänäpäivänä ihan liikaa kaikkea unelmahöttöä? Moni ahdistuu jo siitä, ettei oma duuni vastaa unelmaduunia oikein millään. Tietenkään työhön, joka ei vastaa omaa koulutusta ja jossa jonkinlainen seinä on vastassa, ei pidä jäädä loputtomiin. Olen sitä mieltä, että jos työssään ei voi kehittyä tai edetä, se ei ole tekemisen arvoista. Varmaan jokainen muistaa ensimmäisiä töitään, joita teki kesällä tai opintojen ohessa. Aikoinaan respassa istuessani mietin, että onneksi minun ei tarvitse tehdä tätä ikuisesti!

Onko koronapandemia vaikuttanut sinun työelämään? Olisi kiva kuulla ajatuksia kommenteissa.

Aurinkoista marraskuun viikkoa kaikille! <3

Love,

Maija

XO