Hei pitkästä aikaa! Kesä 2022 alkaa pikkuhiljaa muuttua syyskesäksi. Tänään aamulla ilma oli virkistävän raikas ja puissa siellä täällä on jo pitempään näkynyt kuivia keltaisia lehtiä. Ah, ensimmäinen kevyt häivähdys syksyä – and I like it!

Tämä kesä on ollut kohdallani vähintäänkin tapahtumarikas. Ennen juhannusta sain tiedon uudesta työstä, josta olen superiloinen ja kiitollinen. Uutta duunia on takana jo kaksi viikkoa ja täytyy sanoa, että varsinkin viime viikko meni lentäen. Useinhan ekat päivät tai viikot uudessa työssä saattavat suunnilleen madella eteenpäin, kun vasta opetellaan talon tavoille ja ollaan suurella epämukavuusalueella. Omalla kohdallani mitään suuren suurta epämukavuusaluetta ei onneksi ole ollut.

Kesälomani oli tänä vuonna peräti kuuden viikon mittainen. Siihen mahtui maalla oloa, retkipäivä Vaalimaalle, Haminaan ja Kotkaan sekä neljän maan lomareissu. Melkeinpä heti reissun päätteeksi sairastuin koronaan. Ehdin miettiä Belgiassa Charleroin kentällä paluulentoa odotellessa, että jos jostain saa koronan, niin täältä! Uskon, että sieltä sen myös sain, koska mitään muuta vastaavaa ”koronalinkoa” ei onneksi tullut matkalla eteen! Charleroin kenttä on pieni, siellä oli neliöihin nähden todella paljon ihmisiä ja jouduimme viettämään siellä ainakin neljä tuntia aikaa. Oireet alkoivat kahden päivän päästä kurkkukivulla. Mitään muita oireita ei ekoina päivinä ollutkaan väsymyksen (osittain vielä matkaväsymystä) ja lievän päänsäryn lisäksi. Tein kotitestin toisena kurkkukipupäivänä ja se oli negatiivinen. Perjantai-iltana joogasin pihalla ja olo oli ihan hyvä, muutenhan en olisi mitään liikuntaa harrastanutkaan. Seuraavana päivänä tunsin sellaista väsymystä, mitä en normaalisti tunne ja lievää kuumetta oli myös. Sitä seuraavana päivänä oloni oli jotenkin outo, edelleen väsynyt ja illalla alkoi paleltaa vähän. Seuraavana aamuna kuumetta oli 38 astetta ja kotitesti antoi nopeasti selvän positiivisen tuloksen. Se oli helpotus.

Kaiken kaikkiaan selvisin koronasta kuitenkin aika vähällä. Pidemmäksi riesaksi jäi yskä ja olen kuullut, että se on saattanut olla TODELLA pitkäaikainen riesa! Sairastetun koronan jälkeen urheilun harrastamiseen ei palata tuosta noin vain. Kaikki pitää aloittaa asteittain. Ekasta oireettomasta päivästä pitää olla kulunut 17 päivää, jotta voi harrastaa kovempaa liikuntaa. Omalla kohdallani en oikein osaa edes sanoa, mikä eka oireeton päiväni oikein on. Röhää ja köhää jatkui melko pitkään. Luultavasti lauantai 6.8 oli se päivä, koska silloin ei ollut enää edes yskää ja olo oli kaikin puolin normaali. Vasta toissa viikolla tein ”mikrojuoksulenkin” ja eilen kävin hieman pidemmällä juoksu/kävelylenkillä. Juokseminen tuntui hyvältä ja helpolta. Uskon, että talven hiihtokunnon kova pohja kantaa. Kaltaiselleni (kestävyys)liikunnan rakastajalle pitkä treenitauko on ollut ärsyttävä paikka. Juoksulenkkejä ei kuitenkaan koskaan voi vetää puolikuntoisena. Kehoni kyllä kertoo, kun on taas normimittaisten lenkkien aika.

Tämän kesän iloisiin – ja uuden työn lisäksi parhaimpiin asioihin kuuluu ehdottomasti lomapäivät Englannissa ja Belgiassa. Kävimme myös Ranskan puolella (menimme sieltä laivalla Britteihin) ja teimme päiväretken Hollantiin. Vehreän kaunis maaseutu Northamptonshiressä, jonka keskellä oli Prinsessa Dianan kotikartano Althorp, Doverin valkoiset kalliot Englannin kanaalin rannalla, ripaus Lontoota, sympaattinen Canterbury,  Belgian rannikkokylä De Haan sekä satumainen Brugge olivat kesän kohokohdat.

De Haan -rusketus on kyllä asia, jolle saa naureskella vielä pitkään. Kun oli vieraillut seitsemässä eri kaupungissa/kylässä, oli taivaallista viettää pari päivää lähinnä rantatuolilla makoilemalla ja vetävää kirjaa lukemalla. Rantatuolilla ei tarvinnut kirjaimellisesti kuin selkänsä kääntää ja tadaa! De Haan- rusketus oli valmis (= selkä paloi kevyesti kahdesta paikkaa ja uimapuvun leikkaus teki mielenkiintoiset kuviot selkään 😀

Tällaisilla kuulumisilla kohti syksyä. Odotan sitä jo niiiin kovasti! Helteessä hikoilu ei enää nappaa.

Miten sinun kesä(loma) sujui?

Love,

Maija

XO

Huhtikuun lopun ja toukokuun aikana on tullut luettua monta upeaa, puhuttelevaa kirjaa. Ja yksi hauska. Oikeastaan aina, kun luen Vares -dekkareita, nauran jossain kohtaa ääneen. Viime viikolla luin Varesta pihalla ja nauroin oikein vapautunutta, pulppuavaa naurua. Parasta! Toukokuun aikana, itselleni täysin epätyypillisesti olen jättänyt kesken peräti kaksi kirjaa. Niistä lisää tämän postauksen lopussa, mutta ensin asiaa niistä loistavista kirjoista.

Luin lähekkäin kaksi elämäkertaa, Linda Lampeniuksen Kesytön elämäni ja Jouni K. Kemppaisen kirjoittaman Kaija Koo Taipumaton. Molemmat teokset olivat todella koukuttavia ja ne ahmaisi nopeasti. Niissä oli myös joitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat ovat selviytymistarinoita. Molemmilla päähenkilöillä oli väkivaltainen ja mustasukkainen poikaystävä, Lindalla valitettavasti useampi. Bulimia teki Lindan elämästä helvettiä, kuten myös ihmispeto nimeltä Peter Nygård. Lindan äidin elämän lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttö oli päättää monta kertaa.

Ysärin lopulla, kun olin esiteini/teini-ikäinen, Linda Lampeniukselta ei voinut välttyä. Hän oli esillä kaikkialla, eritoten viihdelehdissä. Lahjakkaan viulistin nopea tie Hollywoodin ja kansainväliseksi julkkikseksi oli kiehtovaa seurattavaa. Jossain vaiheessa kiehtovuus muuttui kuitenkin lieväksi ärtymykseksi siitä, että samasta ihmisestä kirjoiteltiin maanisesti. Ja nimenomaan viihde-ja juorulehdissä. Ulkonäkö ja poikaystävät tuntuivat kiinnostavan eniten, ei niinkään musiikilliset ansiot, joiden takia hänestä ylipäätään oli tullut niin suuri nimi. Ilman todellista lahjakkuutta ei ole mitään muuta kuin viidentoista minuutin julkisuutta ja sitä ysärillä saivat lähinnä kohumissit. Tositv:tä ja sitä kautta julkisuuteen hetkeksi ilmestyviä tyrkkyjä ei ollut vielä olemassakaan,  somejulkkiksista nyt puhumattakaan. (Ah, sitä ihanaa aikaa!). Lopulta poikaystävät ja huhut syömishäiriöstä kiinnostivat eniten myös musiikkitoimittajaksi itseään kutsuvaa, edelleen Hesarissa työskentelevää miestoimittajaa, kun oli hänen vuoronsa haastatella Lindaa. Jälleen tulee mieleen, että tällainen käyttäytyminen ei enää olisi mahdollista #metoo´n jälkeisessä maailmassa, mutta ysärillä ties mikä p*ska tuntui olevan täysin ok jopa laatulehden toimittajalta! Se on pelkästään hyvä asia, että toimittajien valta on pienentynyt. Kuten Mariah Carey on sanonut, yhdelläkään toimittajalla ei ole enää valtaa tuhota yhdenkään artistin uraa.

Sydäntäsärkevintä oli lukea Lindan kamppailusta bulimiapaholaisen (kuten hän itse sitä kutsuu) kanssa, kuten myös hänen äitinsä soutamisesta ja huopaamisesta oman riippuvuutensa kanssa. Kuvottavinta puolestaan oli lukea Peter Nygårdista ja tämän yhtiössä työskentelevästä, huijariksi paljastuneesta managerista sekä seurapiiritoimittaja Rita Tainolan toimista. Lopulta juristin toimistossa kirjoitettiin sopimus, ettei Tainola saa enää koskaan kirjoittaa Lindasta mitään. Viimeinen niitti oli, että hän väitti Lindan isän kuolleen, vaikka se ei ollut totta.

Ylistän sekä Lindan että Kaijan kirjoissa avoimuutta. Asiat kerrotaan suoraan, juuri ketään säästelemättä. Feministinä tällaiselle avoimuudelle suorastaan hykertelee! Linda kertoo avoimesti 90-luvun lopulla paljon julkisuudessa näkyneen poikaystävänsä Kalle Kivimäen älyttömästä mustasukkaisuudesta ja kateudesta Lindan lahjakkuutta ja sen tuomaa huomiota kohtaan. Kivimäki oli myös väkivaltainen. Kaija Koo puolestaan kuvaa avoimesti miehensä alkoholismia. Kirja maalaa kuvan Markku Impiöstä miehenä Kaijan hittien takana, mutta myös miehenä, joka varsinkin avioliiton loppuvuosina oli lähes koko ajan humalassa.

Lindan kirjan kerronnassa moitin luettelomaisuutta, kuuluisten ihmisten tapaamisten ja työtarjousten vyöryä. Ikään kuin kaikki olisi tapahtunut tuosta noin vaan. Kaikki halusivat Lindan, mutta kaikki tarjoukset eivät johtaneet töihin ja kaikella todella oli myös hintansa.

Lindan kirjaa lukiessani ja sen luettuani mietin paljon kateutta. Esimerkiksi Nygårdin kohtuuttomuutta Lindaa kohtaa ja manageria, joka pimitti Lindan rahoja itsellään. Tai haukkamaista juorutoimittajaa, joka mielellään vei julkkisnaisia ”näytille” ihmispedon luo ja nautti itsekin siinä sivussa täysillä bahamalaisesta vieraanvaraisuudesta ja kirjoitti tyylilleen uskollisena täysin kritiikittömiä juttuja tästä miljardööristä. 2020-luvulla tällainen toiminta journalismin nimissä vaikuttaa vähintäänkin oudolta. Tässäpä muuten asiallinen kirjoitus aiheesta. Onko todella niin, että nuori, kaunis ja lahjakas nainen on vapaata riistaa kaikenmaailman huijareille ja hyväksikäyttäjille, olivat he sitten miehiä tai naisia? Onko lopulta kyse kateudesta ja siitä, että itse paljon lahjattomammat ihmiset eivät kestä toisen lahjakkuutta ja menestystä ja sitten sitä on alettava sabotoimaan? Jokainen luultavasti tietää ilmiön, jossa media ensin rakastaa ja ylistää jotakin ihmistä, mutta sitten kun tämä on saanut toimittajien mielestä jo tarpeeksi huomiota, tuuli kääntyy.

Lindan tarina on selvitymistarina ja niin on myös Kaija Koon. Tunnekylmän kodin lapsi toisti saman omassa avioliitossaan ja koko huikea suosio oli jäädä toteutumatta vakavasta ihmispelosta ja torikammosta (eli paniikkihäiriöstä) johtuen. Tämä kohta Kaijan elämässä kiinnosti minua eniten, olenhan itsekin kärsinyt paniikkihäiriöstä. Sosiaalisten tilanteiden (=ihmisten) pelko on oleellinen osa sitä. Tuskin kukaan saa paniikkikohtauksia tyhjiössä, vaan niihin liittyy aina tavalla tai toisella muut ihmiset ja erilaiset sosiaaliset tilanteet tai pelko niihin osallistumisesta. Kaijan laulajan ura oli kaiken tämän takia tauolla peräti seitsemän vuotta, ennen kuin hän alkoi ensin laulaa mainoslauluja ja tehdä musiikkia miehensä Markun kanssa. Tulevan menestyslevyn Tuulten viemää biisit torjuttiin ensin, mutta onneksi tekijä osasi puolustaa omaa tuotantoaan. Aina pitää muistaa, että ei tarvita kuin yksi ihminen joka uskoo sinuun ja tekemääsi taiteeseen ja asiat nytkähtävät voimalla liikkeelle.

Jos ysärillä ei voinut välttyä Lindalta, ei myöskään Kaija Koon musiikilta. Ja minä rakastin sitä musiikkia siinä missä lähes koko muu Suomikin. Edelleenkin itselleni rakkaimmat Kaijan biisit ovat Tuulikello– levyltä, tai oikeastaan kasetilta, jota olin toivonut isovanhemmiltani nimipäivälahjaksi. Muistan hetken, kun kesälomalla vuonna -95 kuuntelin huoneessani tuota kasettia, touhusin samalla jotain (muistaakseni järjestelin laatikoita) ja mietin Viisi vuodenaikaa ja Taivas sisälläni– biisien sanoituksia. Ne kolahtivat 10-vuotiaaseen ja saivat kyllä jotain liikkeelle. Pidän ylipäätään edelleenkin Kaijan Impiö- aikaisesta musiikista enemmän kuin nykyisistä voimalauluista, vaikka nekin ovat hienoja biisejä. Kaijan urassa on muuten kiinnostavaa se, että vaikka 2000-luvun alkupuolella tuli notkahdus, hänen suosioonsa keikoilla se ei vaikuttanut. Keikkapaikkojen koko ehkä pieneni, mutta meno keikoilla ei laantunut.

Kirja maalasi Kaijasta myös hieman erilaisen kuvan, minkä itse olen hänestä saanut. Nainen, joka laulaa hyvinkin diipeistä aiheista, ja jonka luokse suorastaan jonotettiin ysärillä keikkojen jälkeen kertomaan karuista elämänkokemuksista, vaikuttaakin aina rempseältä tyypiltä. Hän lukeutuu niihin ihmisiin, joille tulee joskus humalassa tarve näyttää tissit tai riisuutua ja juosta alasti vaikka arvokkaan hotellin käytävillä. Ja on kirjassa paljon roisimpiakin juttuja 😉

Kaksi tässä kuussa kesken jäänyttä kirjaa olivat Marko Pulkkisen Syntax Error ja BB Eastonin Sex/Life neljä miestäni. Ensin mainittu oli yksinkertaisesti niin huono, etten halunnut tuhlata siihen kallista lukuaikaani. Kun kirjan takakannessa mainitaan sen olevan hysteerisen hauska,mietti lukiessa liian usein, että pitikö tässä kohtaa nauraa? Vares- dekkarit naurattavat minua paljon enemmän. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjoja, ettei yksi ihmiselämä riitä niiden lukemiseen. Juuri siksi huonon teoksen kansi kannattaa pamauttaa kiinni ja kiikuttaa kirja jonkun muun iloksi vaikka kirjaston vaihtohyllyyn.

Eastonin kirjaa luin yli 100 sivua, mutta kolmekymppisenä ei oikein kiinnosta lukea 16-vuotiaan tuhman tytön seksikokemuksista. Myös tyyli, jolla teos oli kirjoitettu ärsytti jollain tapaa. Minua häiritsi se, että liki jokaisella aukeamalla oli jokin sana kursivoitu. Se menettää tehokeinonsa aika nopeasti. Kirjan pohjalta on myös tehty Netflix- sarja, jota en myöskään aio katsoa. Kaiken ei todellakaan aina tarvitse olla mitään Nobel-palkittua kirjallisuutta ja tykkään lukea viihtellisiä, hyvin tehtyjä tarinoita silloin tällöin. Nyt esimerkiksi odotan kovasti, että saan luettavaksi Kuinka rakastua mieheen joka tulee puskista– romaanin. Viihdekirjallisuudessa, kuten kaikessa muussakin kirjallisuudessa, kielen pitää olla hyvää. Muuten kirja jää kesken, vaikka tarina sinänsä olisi kiinnostava.

Loppuun annan erityismaininnan tuttavani vinkkaamalle kirjalle The Dreamseller – The Calling (by Augusto Cury). Jos pohtii arvojaan tai elämänsä suuntaa, kannattaa lukea tämä. Teos on vuodelta 2011, eikä sitä saanut kirjastosta, mutta onneksi on Adlibris. Dreamseller meni niiden kirjojen joukkoon, jonka voisi lukea uudestaan, ja jonka jokainen voisi oikeastaan lukea kerran elämänsä aikana.

Nyt mietin, mitä kirjoja haluan lukea kesällä ja lomalla. Kuulen mielelläni myös, mitä sinä aiot lukea kesällä tai mitä luet paraikaa.

Aurinkoista kesäkuun alkua!

Love,

Maija

XO