Somen 10 vuotta sitten-haaste toi kipeitä muistoja mieleen
Somessa pyörii tällä hetkellä 10 vuotta sitten haaste. Se sai miettimään omaa elämää tasan vuosikymmen sitten. Tasan 10 vuotta sitten talvella 2009 elin vastarakastuneen ihanaa elämää. Olin alkanut seurustella joulukuussa ja olin korviani myöten rakastunut. Samaan aikaan opiskelin toista lukukautta ammattikorkeakoulussa – ja inhosin about joka hetkeä. Ala oli täysin väärä ja kevätlukukausi ´09 elämäni hirvein. Yksityiselämä oli balanssissa, mutta opiskelu oli rankkaa ja epämotivoivaa. Eikä se siitä muuksi muuttunut, kun syksy ja uusi lukukausi alkoivat. Myös yksityiselämässäni olin samaan aikaan kriisissä. Olin tullut jätetyksi. Vuoden 2009 syksy oli siihen astisen elämäni synkin. Jätetyksi tuleminen on yksi elämäni kivuliammista kokemuksista edelleen. Pahimmillaan se tuntui niin hirveältä, että halusin kuolla.
This too shall pass. Olisipa joku tuolloin kertonut minulle tuon lauseen ja lyönyt käteeni Eckhart Tollen kirjan The Power Of Now. Onneksi löysin nämä myöhemmin, mutta silloinkin niitä olisi tarvittu.
Olen ihminen, joka kelaa menneitä vuosia ilman somehaasteitakin. Mulla on erittäin hyvä muisti. Ehkä osittain siksi, että olen kirjoittanut päiväkirjaa vuodesta 1995. On ihanaa, kun voi aina palata menneisiin vuosiin ja lukea päiväkirjan sivuilta, mitä teki ja mitä mietti vaikka tarkalleen 12 vuotta sitten tänään. Vuoden 2009 päiväkirjoihin en ole palannut oikeastaan koskaan. Ne ovat sen verran surullista ja kivuliasta luettavaa.
Kivusta kuitenkin oppii ja kipu kertoo aina jostakin. Opiskelu oli tervanjuontia ja ala oli väärä, sen tajusin aika pian. Valmistuin kuitenkin amk:sta ja hain saman tien yliopistoon. Pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan juuri sitä, mitä halusin. Nyt teen unelmieni työtä toimittajana – ja saan vihdoin maisterinpaperit ulos pian! Löysin myös aikanaan uuden rakkauden, vaikka silloin syksyn 2009 pimeydessä epäilin, pystyisinkö enää ikinä rakastamaan ketään. Enhän edes halunnut ketään muuta, kuin sen paskiaisen, joka kohteli minua huonosti, otti ja jätti. Onneksi tuli päivä, jolloin aivokemiat olivat tasaantuneet ja opin ymmärtämään, etten tarvitse sellaista tyyppiä mihinkään. Meillä oli hetken ajan ihanaa, mutta me emme olleet hyvä match. Emme todellakaan. Sitten minulle avautui tilaa ja halua deittailla ihan erilaisia miehiä. Samalla arvoni parisuhteesta kirkastuivat. En tule ikinä luopumaan omista unelmistani jonkun toisen unelmien takia. En kuulu niihin naisiin, jotka laittavat oman elämänsä ja uransa jäihin ja muuttavat kumppanin työn perässä Kuubaan. Kenenkään muun unelmat eivät ole tärkeämpiä kuin omani. Monesta olen valmis joustamaan ja tinkimään, mutta unelmistani en senttiäkään! Parisuhteessa tietenkin myös muiden arvojen on kohdattava. On hyvä, että ollaan kiinnostuneita samoista asioista, mutta ei liikaa. Missä asutaan ja miten, onko haaveissa perhe? Asuminen on minulle todella tärkeä asia. Sen huomasin jälleen kantapään kautta Turun-vuosina. En lähtisi kumppanin perässä Kuubaan, enkä totta puhuen kovin moneen muuhunkaan paikkaan. Muuttojen on palveltava kummankin tarpeita.
Kriiseistä seuraa todennäköisesti aina jotain hyvää. Kun toinen jättää, voi löytää paljon paremman kumppanin. Niin minäkin löysin. Silti olen edelleen hieman sitoutumiskammoinen. Avioliitot ja asuntolainat eivät houkuttele, biologisista lapsista puhumattakaan. Ehkä jonain päivänä astelen alttarille – tai sitten en. Se ei kuitenkaan juuri nyt ole asia, jota kovasti kelailisin. Paljon tärkeämpää on se, että voi suhteessa hyvin ja on onnellinen.
On hyvä katsoa välillä menneisyyteen ja muistella niitä kivuliaitakin kokemuksia. Ehkä tulevana syksynä avaan kymmenen vuoden takaiset päiväkirjat ja luen silloisen itseni kirjoittamia sydäntäriipiviä vuodatuksia. Samalla voin mielessäni myötätuntoisesti silittää sen 24-vuotiaan naisen oljenvaaleita hiuksia ja sanoa, että kaikki kääntyi paljon paremmaksi.
Kuvilla on eroa n. kymmenen vuotta. Kuka uskoisi, että ylemmässä kuvassa oloni oli surkea? Olin itkenyt silmäni punaisiksi, rauhoittunut, tehnyt uuden meikin ja päättänyt lähteä yhden suosikkibändini keikalle yksin. Ilta oli lopulta ihan mukava ja musiikki toi lohtua. Onneksi olen aina osannut tehdä asioita yksin.
Maija
XoX
Mitkä olivat parhaat lukemani kirjat vuonna 2018?
