Jos aikaa on vain yhteen, lue tämä: Pentti Linkolan tarina
Ehkä olet tämän kirjan jo lukenutkin? Riitta Kylänpään kirjoittama Pentti Linkola-elämäkerta voitti Tieto-Finlandia-palkinnon 2017. Minä sain tämän kirjan joululahjaksi samana vuonna, mutta kului hieman reilu vuosi, ennen kuin siihen tartuin. Melko tyypillistä minulle: oma hylly pursuaa kirjoja, sitten menen kirjastoon ja tulen sieltä kassi täynnä uusia kirjoja kotiin.
Pentti Linkola – Ihminen ja legenda oli erilainen elämäkerta. Se oli kuin loistava romaani, ja oikein odotti, mitä Pentille seuraavaksi tapahtuu! Se on myös riipivä kuvaus Suomen luonnon tuhoamisesta, metsien hakkuista ja yhden miehen väsymättömästä taistelusta tätä hulluutta vastaan. Linkolalla todella on ideologia, jonka mukaan elää. Arvostan sitä korkealle tässä maailmassa, jossa monelle ainoat arvot tuntuvat olevan raha ja materia.
Kirjaa lukiessa koin olevani joissakin asioissa hyvin samanlainen kuin Linkola. Olen maalta kotoisin (Linkola on kotoisin keskeltä Helsinkiä, mikä oli minulle uutta ja yllättävää tietoa) ja aina vastustanut metsien ”turhaa” kaatamista. Parikymmentä vuotta sitten minä ja sisarukseni kuljimme kodin lähellä olevan, raiskatun metsän laidalla ja itkimme. Se metsä oli meille niin rakas. Kesäillan hämärässä teki mieli kivittää metsätyökoneen ikkunat rikki. Vuosia myöhemmin, kun metsää jälleen kaadettiin, naapurin mies sanoi isälleni, että se teidän Maija taitaa olla jonkinmoinen luonnonsuojelija. No niin olenkin! Parhaani yritän, etten omilla toimillani vahingoittaisi luontoa.
Myös Linkola itki hänelle rakkaiden metsien ja ylipäänsä Suomen metsien kohtaloa moneen otteeseen. Luonnon tuhoaminen myös ajoi hänet masennukseen. Kaikkien itselleni rakkaiden ja läheisten metsien kaataminen vuosien saatossa on koskenut minuun. Ihan yhtä lailla olen surullinen, kun näen missä tahansa suuria aloja kaadettua metsää. Ymmärrän sen, että metsää pitää uusia, mutta rajansa kaikella. Miten metsällä voikaan olla niin suuri merkitys ihmiselle? Miten se voikaan tuottaa niin paljon hyvää oloa ja onnellisuutta?
Kirja näytti myös Linkolan kiihkeän luonteen. Suuttuessaan hän saattoi heittää tuolin ikkunalasin läpi, huutaa ja melskata. Hmm, kuulostaa jotenkin tutulta. Välillä varmaan itse kullekin tulee olo, että tekisi mieli hajottaa jotain. Häpeäkseni tunnustan, että kiukunpuuskissani olen hajottanut tavaroita. Rikki on mennyt niin vanha läppäri, kaukosäädin, hiusharjoja, puinen jakkara (joka oli taloyhtiön…). Pohjimmiltani olen rauhallinen ihminen, mutta välillä läikkyy yli.
Kirjassa Linkolasta paljastui myös hieman kyseenalaisia arvoja, kuten sympatioita terroristeille (aiheuttavat massakuolemia ja ihmisiä on jo aivan liikaa). Linkolaa syytettiin myös natsismin kannattamisesta ja nimitettiin ekofasistiksi. Kaikesta kritiikistä huolimatta Linkolasta jäi minulle hyvä kuva. Jotenkin jopa suloinen. Kaikkine vaiheineen ja yksityiselämän persoonallisine kuvioineen hän vaikuttaa sympaattiselta oman tiensä kulkijalta. Tekisi mieli oikein halata häntä kunnolla! <3. (Kirjamessuilla 2017 olin kuuntelemassa hänen haastatteluaan, mutta en pyytänyt halausta 😉 ).
Linkola saarnasi ilmastomuutoksesta jo vuosikymmeniä sitten. Ehkä häntä olisi kannattanut kuunnella tarkemmin jo tuolloin.
”Olen äärettömän hyvä taloudenpidossa. Vietän joka päivä älä osta mitään- päivää. Tupakkaa en polta, en juo teetä enkä kahvia, koska niistä ei saa kaloreita. Alkoholi taas vie kallista työaikaa. Olen aina tullut toimeen kertakaikkisen pienillä tuloilla ja aina ollut sitä mieltä, että minä olen ihan hyvissä varoissa.” Hän jakoi Henry david Thoreaun ajatuksen: Ihmisen rikkauden osoittaa se, mitä ilman hän voi olla.”
Kirjavinkkejä otan aina mieluusti vastaan. Jaa siis omasi kommenteissa!
Aurinkoista kevättalven torstaita! <3
Maija
XO
