Sinulle, joka mietit tulevaisuuden valintoja – näin minun opintopolkuni meni

Tämä kirjoitus on erityisesti sinulle, joka mietit tulevaisuuden valintoja. Sinulle, joka opiskelet alaa, jota et tunne omaksesi. Sinulle, joka mietit suunnan muutosta. Kuusi vuotta sitten minä mietin samoja asioita ja siitä ajattelin kirjoittaa tänään.

Toissailtana seisoin Halkolaiturilla meren äärellä päälläni yksi kauneimmista mekoistani. Käsissäni pitelin valkoisia ruusuja. Piti saada edes yksi onnistunut kuva kiitoskorttiin. Kevätillan valo oli parhaimmillaan. Talven ja alkukevään aikana join aika monet valmistujaisskumpat tai kahvit/teet ystävien kanssa. Varsinaiset valmistujaisjuhlani olivat pari viikkoa sitten pienen porukan kesken. Vasta juhlien jälkeen minulle alkoi hahmottua se polku, jota pitkin siihen pisteeseen oli päädytty. Vasta juhlavieraiden lähdettyä tajusin, että jumankauta, minä todella olen filosofian maisteri! 34-vuotiaana minulla on se tutkinto, johon joskus kuvittelin valmistuvani paljon aikaisemmin.

Täytyy myöntää, että polkuni maisteriksi oli mutkia ja harhareittejä täynnä. Mutta ei se mitään, välillä elämässä täytyy harhailla, jotta löytää perille.

Lukion aikana minulle hahmottui kuva siitä, mitä haluan opiskella. Minua kiinnosti jo tuolloin media, viestintä ja journalismi. Toimittajan tai tiedottajan ammatti siinsi haaveissani. Lukion jälkeen pidin välivuoden ulkomailla ja kotimaassa töitä tehden. Välivuoden päätteeksi hain Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan yhteisöviestintää. Pääsykoe meni hienosti ja sain kutsun jatkohaastatteluun. Se ei mennyt kovin hyvin ja paikka jäi saamatta. Opiskelin kuitenkin avoimen puolella ainetta seuraavan lukuvuoden. Kun uusien pääsykokeiden aika tuli, osallistuin niihin kyllä, mutta Jyväskylä ei napannut minua enää yhtään, eikä yhteisöviestintäkään oikein. Kaipasin takaisin kotiin Etelään. Hain ja pääsin opiskelmaan vuodeksi urheilujournalismia HEO:on Helsinkiin. Olin todella onnellinen.

Urheilujournalismin opintojen parissa tunsin heti ensi hetkistä lähtien, että olin siellä missä minun kuuluukin olla. Meitä oli reilun parinkymmenen hengen opiskelijaporukka, jonka yhteishengessä oli välillä tekemistä. Koulusta sain kuitenkin ystäviä,ihmisiä, joiden ystävä olen edelleen. Koulussa elämääni muodostui varsinainen Friends-sarjan ystäväporukkaa muistuttava jengi. Hummasimme pääkaupungin yössä niin keskiviikkoisin kuin viikonloppuna. Pidimme illanistujaisia toistemme luona. Välillä heräsimme kesäaamuun jonkun vanhempien nurkista, välillä toistemme lattioilta. Se oli sitä ihanaa parikymppisyyteen kuuluvaa huolettomuutta, jota välillä kaipaan.

”If ou can dream, you can do it!” – Walt Disney

Opintojen aikana kävimme kaikenlaisissa urheilutapahtumissa, kirjoitimme juttuja, teimme radiota, kuvasimme oman televisio-ohjelman, valokuvasimme. Tuntui, että kaikki ovet olivat meille auki. Kunnes (kallis) lukuvuosi päättyi ja sai maksaa muutakin hintaa kuin opintomaksuja. Huikean hienon lukuvuoden aikana en ollut paljon ehtinyt miettiä jatkoa. Nuoruuden huolettomuuden piikkiin menee sekin. Sain kesätyöpaikan alalta, mutta työ oli karvas pettymys. Tuon kesän aikana ja sen jälkeen olin hukassa itseltäni jonkun aikaa. Halusin tehdä alan töitä, mutta niitä oli vaikea saada. Se turhautti. Hain opiskelemaan journalismia syksyllä, mutta en tullut valituksi. Turhauduin vielä vähän lisää. Kirjoitin satunnaisesti urheilusta pikkulehtiin, mutta niillä tienesteillä en itseäni elättänyt. Päädyin ystäväni vanavedessä töihin palvelualalle. Työ oli ihan ok välietappi matkalla kohti opiskelupaikkaa. Tosin nuo vuodet 2007-08 olivat elämässäni aikaa, jolloin oikeastaan kadotin haaveeni, tukahdutin tavoitteeni media-alasta. Päädyin hakeutumaan vaihtoehto B:n, eli matkailualan pariin. Matkailuala oli keikkunut hakupapereissani varasijoilla alusta asti.

Jos nyt voisin tehdä elämässäni jotain toisin, palaisin tuohon aikakauteen ja pitäisin puhuttelun itselleni. Muista, mikä on unelmiesi ala ja anna kaikkesi, jotta pääset sinne! Ymmärrä, kuinka paljon pääsykokeisiin pitää panostaa. Ole motivotunut, jätä turhat ihmissuhdedraamat ja yöelämässä hilluminen vähemmälle. Vaihda maisemaa. Kyllä Helsinkiin aina pääsee takaisin. Näihin asioihin havahduin kuitenkin vasta viisi vuotta myöhemmin. Sitten kun olin valmis panostamaan kaikkeni, sitten kun olin jo tarpeeksi kypsä, kolmeakymppiä lähentelevä aikuinen.

Pääsin opiskelemaan matkailun restonomiksi Haaga-Heliaan. Valinta osoittautui vääräksi heti ekana lukukautena. Minua poltteli edelleen haaveet media-alan opinnoista, ne haaveet, jotka olin tukahduttanut. Opiskelin yhtä alaa, vaikka sydämeni oli toisaalla. Tästä ei tietenkään hyvä seurannut. Motivaatiossa oli hakemista, joistakin kursseista oli vaikea päästä läpi. Lisäksi opintopisteet oli sidottu jättimäisiksi kokonaisuuksiksi, tämän piti kuulemma motivoida opiskelijoita, en tosin ymmärrä miten. Minua motivoi se, kun pääsen yhdestä kurssista läpi ja opintopisteet näkyvät lyhyen ajan sisällä rekisterissäni. Monena syksynä rustasin Kelalle selvityksiä siitä, miksen ollut suorittanut vaadittavaa määrää opintopisteitä.

”The future belongs to them who believe in the beauty of their dreams.” – Eleanor Roosevelt

Koko neljän vuoden rupeama oli aikamoista vuoristorataa, mutta minä valmistuin! Harjoittelut ja opintomatkat olivat amk-ajassa parasta. Samoin opiskelukaverit. Meillä oli hyvä henki!

Valmistumisen jälkeen mietin, mitä haluan elämälläni tehdä. Matkailualalla oli vain hyvin vähän töitä, joita halusin tehdä. Hakemukseni eivät johtaneet mihinkään. Hain työpaikkoja, joita en edes hakuhetkellä halunnut saada. Miten voisi edes työllistyä alalle, johon ei halua työllistyä?

Tuolloin aloin lukea unelmista ja niiden toteuttamisesta. Olin tilanteessa, jossa minulla onnekseni oli aikaa miettiä seuraavaa siirtoa. Niinpä elvytin vanhan unelmani media-alan tutkinto-opinnoista ja aloin lukea  yliopiston pääsykokeisiin.

Toukokuussa 2013 olin Turussa Pharma Cityn ovilla ja minua jännitti. Siinä odotellessa jännitys hipoi jo melkein paniikinomaisia lukemia (oliko se kenties etiäinen tulevasta?). Sitten ensimmäinen kokeen valvojista, yksi tulevista opettajistani, saapui ja murjaisi vitsin. Minä naurahdin ensimmäisenä ja jännitykseni katosi saman tien. Tuo hetki on jäänyt mieleeni, naurun ja hymyn voima.

Muutama kuukausi myöhemmin vastaanotin opiskelupaikan Turun yliopiston humanistisesta tiedekunnasta mediatutkimuksen oppiaineessa. Samana syksynä rakas Helsinki jäi taakse ja hyppäsin tuntemattomaan. Hetkeäkään en epäillyt, etten pärjäisi yliopistossa. En edes silloin kun sain ekasta tentistä hylätyn.

”Aim for the moon. If you miss, you may hit a star.” -W.Clement Stone

Fuksivuosi meni mukavasti. Alkukankeuksien ja yliopiston rytmiin totuttelemisen jälkeen tunsin olevani juuri siellä, missä minun kuuluikin olla. Intoa puhkuen aloitin toisen vuoden, mutta loppusyksyllä aloin oireilla. Sain yksittäisiä paniikkikohtauksia luennoilla ja työtilaisuuksissa. Ne, varsinkin ensimmäinen, tuntui todella pahalta. Mitä minussa oikein tapahtui? Mitä minulle oli tapahtumassa? Vielä tuolloin en osannut alkaa pelätä uusia kohtauksia, kunnes tuli kevättalvi 2015. Kohtauksia tuli yhä enemmän ja jäin pois luennoilta. Suoritin kyllä kaikki kurssit, jotka pitikin, mutta itsenäisesti. Paniikkikohtaukset olivat muuttuneet paniikkihäiriöksi. Olin kärsinyt kohtauksista jo vuosikausia aiemmin, niitä oli tullut aina silloin tällöin, jos elämäntilanteessa oli jotain pielessä. Nyt minulla ei kuitenkaan ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin psykologin vastaanotolle hakeutuminen. Voimani olivat lopussa, en pystynyt enää vain itse auttamaan itseäni, vaikka olisin halunnut. Jotain hyvääkin sentään: sain kaikki työt hoidettua aikataulussa. Opiskelukykyni ei ollut mennyt. Minulle ei tuottanut mitään hankaluuksia kirjoittaa esseitä tai lukea kevään viimeisiin tentteihin. Onneksi yliopisto-opinnot ovat itsenäistä työtä. Esseitä ja oppimispäiväkirjoja puurretaan omissa oloissaan. Eiväthän ne muuten edes valmistuisi. Tentteihin voi jokainen lukea siellä, missä sen parhaaksi kokee. On se sitten kirjasto, kahvila, joenranta tai oman kodin rauha. Amk:ssa kaikki oli toisenlaista, ryhmätöitä ryhmätöiden jälkeen. Minulle yliopisto-opinnot sopivat paljon paremmin. Kun punnitsee näiden kahden vaihtoehdon välillä, kannattaa tiedostaa oppimistapojen erot. Kannattaa miettiä, kumpi sopii sinun tyylille ja luonteelle paremmin.

Onnekseni sain ongelmiini apua ja kuukausi kuukaudelta elämä kulki koko ajan parempaan suuntaan. Valmistuin kandiksi ja aloin tehdä gradua hieman etuajassa. Kaikki maisteritutkintoon tulevat kurssit suoritin helmikuuhun 2018 mennessä. Maaliskuussa muutin takaisin Helsinkiin, aloitin työharjoittelun A-lehdillä ja onnekseni jäin sille tielle. Gradun palautin joulukuussa 2018 päivää ennen ansaittua joululomaa Sveitsissä. Helmikuussa sain postissa todistukseni.

Nyt kun katselen taaksepäin omaa opintopolkuani, se on tosiaan ollut mutkia täynnä. Toisaalta, en ole koskaan halunnutkaan sellaista putkielämää, jossa lukiosta mennään suoraan yliopistoon tai amkiin, löydetään kumppani opiskeluaikana, valmistutaan, mennään töihin, naimisiin ja perustetaan perhe. Tuollaista vastaan olen aina jollain tavalla kapinoinut, välillä sen tiedostaen ja välillä tiedostamatta. Tällä kirjoituksella haluan sanoa sen, että useimmilla unelmilla ei ole ikärajaa. Yliopistoon voi pyrkiä vaikka 50-vuotiaana. Koskaan ei ole liian myöhäistä luoda itselleen uutta elämää! Se vaatii vahvan tahtotilan ja uskoa omiin kykyihin. Se vaatii myös korvien sulkemista sellaisten ihmisten narinoilta, joita et muutenkaan tarvitse mihinkään. Kun luin yliopiston pääsykokeisiin, en kertonut aikeistani kuin muutamalle ihmiselle. En halunnut kuulla yhtään typerää kommenttia siitä, miksi ihmeessä haluaisin opiskella monta vuotta uudelleen? Ihmiset eivät näe sisällesi, mitä siellä tapahtuu ja minkälainen muutoksen liekki siellä lepattaa. Minun mieleni oli asettunut uuteen tavoitteeseen ja menin sitä päin jokaisella solullani. Muuten koko projektista ei olisi tullut yhtään mitään. Siksi kaikenmaailman ihmisten höpötyksiä, olivat ne kuinka hyväätarkoittavia tahansa, ei tarvitse kuunnella.

Lopulta ihmisellä on tasan kaksi vaihtoehtoa: mennä kohti unelmiaan tai olla menemättä. Olen itse elänyt todeksi sen, mitä siitä seuraa, kun jättää unelmansa tavoittelematta. Siitä seuraa tyytymättämyyttä, surua, turhautuneisuutta. Lopulta varmaankin myös katkeruutta.

En halunnut olla se tyyppi, joka katselee vierestä muiden onnellista elämää ja haaveiden toteutumista. Halusin olla itse se tyyppi, joka ei ajelehdi ajopuuna elämän merissä, vaan se joka ottaa asiat omiin käsiinsä. En ole se, joka tyytyy ihan kivaan, kun voi saada parhaan mahdollisen.

”Change your life today. Don’t gamble on the future, act now, without delay.” -Simone de Beauvoir

Olisi ihanaa, jos kommentoisit. Hyvää viikonloppua sinulle! <3

Love,

Maija

XO

Kommentit (8)
  1. Wau, nyt kyllä osui ja upposi tämä teksti minuun. Jo ensimmäiset kolme lausetta olivat kuin suoraan minun ajatuksiani. Olen itse juuri siinä tilanteessa, että opiskelen alaa, joka ei tunnu omalta jutulta. Opiskelen yliopistossa, ja pääsin oikeastaan vahingossa sisään. Sukulaiset ja tuttavat onnittelivat ja tuntuivat olevan enemmän innoissaan opiskelupaikasta kuin minä itse.
    Olen kuitenkin ehkä jo yläasteelta asti tiennyt oman unelma-alani. Jostain syystä en halunnut kuuluttaa sitä kovin suureen ääneen. Lisäksi harrastin ihan viime vuosiin saakka kilpaurheilua, joka vei suoraan sanottuna liikaa aikaa ja energiaa. Olen 24-vuotias, ja monet ikätoverit ovat jo valmistumassa tai valmistuneet ja siirtymässä työelämään. Pakko myöntää, että pientä painetta ja ikäkriisiäkin jo pukkaa. Opinnot ovat vielä kesken, mutta luen tällä hetkellä pääsykokeisiin, jotta pääsisin opiskelemaan haluamaani ammattiin. Ja kuten sinäkin, minäkään en ole hiiskunut pääsykoevalmistautumisestani kuin ihan muutamille.

    Olen nyt viimeisen vuoden aikana tajunnut, että joskus elämässä on suljettava ovia, että voi avata uusia ja mennä eteenpäin. Minä suljin tavoitteellisen urheilun oven. Nykyiset opintoni ovat kärsineet motivaatiopulasta, kaikki kurssit eivät ole menneet läpi.

    Olen miettinyt, miten ihmisestä voi tulla hyvä kauppias, jos hän ei edes haluaisi olla kauppias? Tai miten voi kehittyä menestyväksi urheilijaksi, jos ei ylipäätään halua olla urheilija? Niin, miten voisin koskaan olla hyvä, osaava , ammattilainen alallani, jos en koskaan ole halunnut tähän ammattiin?

    Kiitos kirjoituksestasi! Se valoi taas uskoa, että minulla on oikeus ja mahdollisuus tavoitella unelma-ammattiani. Mutta eikö sinulla käynyt mielessä vaihtaa alaa kesken amk-opintojen? Itsekin kyllä tiedostan sen, että minun kannattaisi suorittaa tämä tutkinto loppuun, onhan se jo loppusuoralla. Vaikka oikeastaan ei ole edes mielenkiintoa valmistua tälle alalle.

    Juuri tällaisia uratarinoita olisi kiva lukea enemmänkin! Vaikka tie olisi ollut kivinen, opintopolku saa lopulta onnellisen päätöksen. Kiitos!

    1. Kiitos kommentista! Ihana kuulla, että tästä kirjoituksesta oli apua ja se valoi uskoa. Niin oli tarkoituskin. Tykkään myös itse todella paljon lukea ihmisten, varsinkin oman alan ihmisten uratarinoita siitä, miten he pääsivät nykyiseen työhönsä.
      Hyvin sanottu, että miten sinusta voi tulla hyvä kauppias tai mitään muutakaan, jos et edes halua sitä. Juuri niin minäkin ajattelin aikoinaan, että miten voin työskennellä matkailualalla, kun en lopulta edes halua. Tai siellä on ne pari duunipaikkaa, jotka kiinnostaisivat.

      Mulla kävi useamman kerran mielessä alan vaihto amk-aikoina. Jopa hain siirtoa koulun sisällä, mutta se torpattiin siihen, että olin opiskellut jo ”liian kauan” restonomiksi ja että opintotukikuukaudet eivät riittäisi, jos aloittaisin alusta toisen alan opinnot. En ihan purematta niellyt tuota kommenttia ja kerroin, että opiskelen sitten vaikka omalla rahalla lopun ajan. Mutta se ei riittänyt. Siinä vaiheessa ajattelin, että rykäistään tämä nyt sitten loppuun ja sitten otetaan uusi suunta.

      Tsemppiä sinulle pääsykokeisiin lukemiseen ja itse kokeeseen! Toivon todella, että pääset opiskelemaan juuri sitä alaa, jonka tunnet sydämessäsi oikeaksi valinnaksi! <3

  2. Onnea! Ihan oikeassa olet, että koskaan ei ole liian myöhäistä ja omia unelmiaan täytyy seurata.

    1. Kiitos paljon! <3 Niin se on, vaikka ikää olisi mittarissa enemmänkin, ei pidä tuijottaa sitä liikaa, vaan mennä rohkeasti kohti sitä, mistä haaveilee.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *