4 vuotta

 

Hiljattain poikamme täytti neljä vuotta. En voi uskoa, että siitä on jo niin kauan, kun tulin äidiksi. Aika on mennyt siivillä ja tulee menemään. Joskus vanhoja kuvia katsellessa, sydän pakahtuu. Miten hyväntuulinen ja nauravainen hän olikaan. Pienet kädet kurkottelivat kukkia maljakosta ja pesukoneeseen oli kiva huhuilla. Miten ihanalta tuntui rutistaa se pieni tuhiseva nyytti syliin. Miten ihanaa oli vain katsella, kun hän nukkuu. Joskus odottelin malttamattomana ensimmäisiä askelia ja muita virstanpylväitä. Nyt toivoisin ajan pysähtyvän.

Enää hän ei pysy sylissä samalla tavoin. Mutta silti, nappaan hänet syliini joka päivä, suukotan ja halaan. Silitän ohimennen tukkaa, sivelen selkää, kun hän nukahtaa. Aamuisin hän haluaa syliin ja ottaa kaulasta kiinni. Kysyn, mitä unta hän on nähnyt ja usein saan saman vastauksen. Unta hirvestä.

 

Juuri nyt hän on niin ”iso”. Puhuu paljon ja suuria. Haluaa selvitä itse kaikesta, osata ja opetella. Apu ei kelpaa. Valitsemani vaatteet eivät miellytä, ruoka, josta hän ennen piti, onkin pahaa. Tuoli, on vauvoille, tytöt eivät ole kavereita ja äiti on tyhmä. Äiti kiusaa, koska kieltää kivoja asioita. Hän kaipaa kavereita enemmän ja ihailee isompiaan. Hän ilahtuu, kun hänen uudet taidot huomataan. Hän pohtii ja ihmettelee ympärillä olevaa. Miksi puut eivät hajoa sateella? Mistä pilvet tulevat? Oi miten kaunis ilta.

 

Toisena hetkenä äiti on parempi leikkijä, tehnyt lempiruokaa. Äitiä rakastetaan. Jopa niin paljon, että toisinaan hän kysyy Mennäänkö isona naimisiin?

Tulee hetkiä, kun en tiedä, mitä sanoisin. Tekisin. Voin vain hengittää syvään ja olla kiitollinen. Vaikka hän uhmaa, joinakin päivinä tuon tuosta uudestaan ja uudestaan. Kokeilee rajoja, testaa. Vaikka hän karjuu ja sanoo, ettei leiki mun kanssa enää ikinä. 

Yritän asettaa rajat ja rakastaa. Olla vahva ja kärsivällinen silloin, kun sovituista jutuista ei voi lipsua. Aikuinen päättää, mutta on asioita, joissa voi antaa mahdollisuuden valita.

Joskus on vaikeaa olla äiti. On niin paljon tunteita, joita en tiennyt olevan, tulevan vastaan. Niin paljon rakkautta, jota ei voi sanoin kuvata. Iloa, ylpeyttä ja onnea. Mutta myös turhautumista ja riittämättomyyttä. Toisinaan pelkoa. Miten tuosta pienestä ihmisestä osaisi kasvattaa kelpo ihmisen, joka kunnioittaa ja huomioi ympärillä olijoita? Jos teen näin tai niin, teenkö oikein vai väärin. Mitä haluan hänen oppivan elämästä. Millaisen mallin itse annan.

 

Haluan asettaa rajat, rakastaa ja olla lämmin. Haluan olla saatavilla, läsnä ja lähellä. Aina. Päästää irti, mutta olla silti siinä. Lohduttaa, kuunnella ja silittää. Koska niin paljon rakastan.

 

 

<3