Componibili ja jotain muuta

Tänä aamuna heräsin klo 8.30. On ihan hiljaista, mies vaan hengittää vieressä. Poika on mummilassa. En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Olisihan sitä kaikkea, mitä voisi sillä aikaa tehdä, kun mies heräilee ja lähdetään poikaa hakemaan. Mutta en osaa tehdä mitään. Keitän teetä.

 

Nyt vihdoin istun tähän kiikkutuoliin, katselen ulos ja otan sen teekupposen käteen niinkuin olen aikonut monta päivää ja iltaa. Mietiskelen päivän touhuja. Ja sitä, miten outoa on kun täällä ollaan vaan me kaks.

 

 

Ihan autiota. Ei ole leluja lattioilla, keittiö ei oo sotkussa eikä kuulu mistään pientäkään ääntä tai sitä suloisinta ”äpä äpä”. Miten tässä pitäisi osata olla. Nauttiako tästä hiljaisesta hetkestä. Käyttää hyödyksi se ja pestä vaikka pyykkiä. Ei, teen sen sitten myöhemmin.

 

Ennen nautin hitaista aamuista, järjestyksestä ja hiljaisuudestakin. Saatoin tehdä, mitä haluan ja missä järjestyksessä haluan. Ei kukaan odottanut, että annan puuroa tai tuun leikkikaveriks. Se oli sellasta vapautta. Nyt on toisin. Lelut on lattialla heti aamusta, pikku poju kertoilee juttujaan, repii liljoja maljakosta, kiipeää ruokapöydälle, kaatuu, jättää sormensa laatikon väliin.

Se on ihan(an) normaalia ja ilman sitä tuntuis aika tyhjältä. Aina sitä arjessa ajattelee, että voi kun saisin hetken. Ihan yksin. Mutta olenpa huomannut, että kaikki ne hetket, kun poika ei oo täällä meidän kanssa, minä vaan pyörin edes takaisin. Ehkä olen ihan höpsö? Kun en osaa olla ilman häntä?

Kohta me lähetään sinne mummilaan brunssille.  Kuulen, mitä poika on touhunnut. He ovat varmaan ihan väsyneitä =) Mutta onnellisia tuosta pienestä viilettäjästä. Niin mekin.

 

Rauhallista viikonloppua <3