Elämä ei ole täydellistä
Toivepostaus oikeasta, tavallisesta ja arkisesta elämästäni. Aluksi haluan sanoa, että tämä blogi kertoo vain murto-osan elämästäni ja minusta itsestäni. Tämä on alusta asti ollut minulle hyvän mielen ja olon juttu, jossa silloin luonnollisesti haluan jakaa iloisia, positiivisia ja mieltä piristäviä asioita. Se ei tarkoita sitä, että elämäni olisi pelkkää sitä onnea ja iloa. Ihania hetkiä ja vaaleanpunaisia unelmia. Se, mitä ulkopuoliset ihmiset näkevät tai luulevat näkevänsä ulkokuoren perusteella ei kerro totuutta. Koskaan et voi tietää, sillä ne kipeimmät ja henkilökohtaisimmat asiat me usein jaamme kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Siitä syystä minäkään en halua blogiini kirjoitella elämäni asioita yksityiskohtaisesti, surkutella ja purkaa tuntojani sen syvällisemmin. Minulla on sitä varten ihania ihmisiä ympärillä <3 Sen sijaan haluan jakaa elämästäni niitä pieniä palasia, jotka saavat hyvälle tuulelle.
Meillä on pieni poika, 1,5v. Joten meidän elämä nykyisellään on aika vauhdikasta. Olen palannut töihin ja illat perheen kesken tuntuvat super-lyhyiltä. Juuri tällä viikolla olen taistellut tätä pimeyttä ja sen mukanaan tuomaa väsymystä vastaan. Aika iltaisin ei tunnu riittävän mihinkään ja ulkona näkyvä maisema ei juuri innosta ovesta ulos astumaan. Arki menee usein niin samalla kaavalla, että viimeksi eilen mietin: tätäkö tämä vain on?! Töitä, kauppaan, ruokaa, pyykkiä, iltatoimet, puuro, nukkumaan. Mihin väliin tunkisi omat harrastukset, yhteisen ajan miehen kanssa? Me olemme kyllä onnekkaassa asemassa, sillä isovanhemmat asuvat lähellä ja mielellään tarjoavat apuaan, jotta pääsemme välillä vaikka kahdestaan kuntoilemaan. Monesti olen kiitellyt sitä apua ja tukea, se on korvaamatonta <3
Meillä mies osallistuu pojan hoitoon kiitettävästi ja minulla on mahdollisuus harrastaa ja saada ihan omaa aikaa. Lapsen syntymän myötä kahdenkeskinen aika on jäänyt aika vähälle ja tuntuu, että elämä pyörii enimmäkseen lapsen ympärillä. Toisaalta niinhän sen kuuluukin mennä. Mutta mielestäni on tärkeää, että on jotain muutakin elämää. Ei pidä unohtaa itseään tai puolisoa. Sen vuoksi olemmekin yrittäneet pyhittää edes yhden illan viikossa vain meille. Se tarkoittaa sitä, että kun poika on saatu nukkumaan, tehdään hyvää ruokaa, kuunnellaan musikkia tai katsotaan elokuvaa. Viime aikoina on otettu tavaksi perjantaisin nauttia illasta kaksin. Töiden jälkeen tehdään pojalle ruoka ja itse syödään jotain pientä. Kun poika on saatu nukkumaan, tehdään jotain spesiaalia ruokaa vaan meille ja otetaan ehkä lasilliset viiniä. Usein kello on jo aika paljon, kun päästään itse asiaan eli ruokaan, mutta monesti sitä illallista voi jo valmistella siinä iltatouhujen lomassa. Perjantaissa on nykyisin ihan eri fiilis ja sitä odottaa. On aikaa rauhoittua viikon jälkeen ja jutella viikon tapahtumista.
Meidän yksivuotias on varsin menevä tapaus ja hiljaisia hetkiä ei ole kovin paljon. Meillä ei myöskään enää koskaan ole yhtä siistiä kuin ennen lasta. Ja sitä jatkuvaa pientä sotkua on jo oppinut sietämään. Rakastan katsoa, miten toinen voi innostua muovikipoista ja kupeista tai ikkunalastasta.. Suotakoon se hänelle. Äitiys on opettanut minulle myös tehokasta ajankäyttöä. Kun lapsi nukkuu, usein aika menee kotihommiin, ruuanlaittamiseen tai tähän blogiin. Meillä poika on nukkunut alusta asti hyvin, nykyisin jopa kahden-kolmen tunnin päiväunetkin. Useammin se aika pitäisi osata ottaa juuri itselle, nauttia kuppi kahvia ja lukea niitä pinossa odottavia lehtiä.
Elämäämme mahtuu varmasti haasteita niin kuin missä tahansa lapsiperheessä. Se kuuluu elämään. Elämä ei voi aina ollu samanlaista, tulee mäkiä ja mutkia. Niiden jälkeen kaikki hyvä, tuntuu taas sata kertaa enemmän. Arvostus elämään ja arkisiin asioihin kasvaa, niitä kunnioittaa eri tavalla.
Arkiset pienet hetket ovat kuitenkin niitä, jotka kantavat pitkälle. Parhaimmat muistot tulevat yleensä ihan tavallisesta arjesta. Sen haluan opettaa myös pojalle. Onnea on hyvä arki.
Ihmisenä olen herkkä ja tuntosarvet koholla jatkuvasti. Joskus olenkin sanonut, että kunpa en aina olisi. Murehdin liikaa asioita, jotka eivät oikeastaan kosketa minua, saatan elää vahvasti jonkun toisen suruja ja ratkoa olemattomia ongelmia. Murehtia tulevaa. Äidiksi tulon myötä tunnun tulleen entistä herkemmäksi. Minulle on jokapäiväinen haaste yrittää elää vain tässä hetkessä. Etten jatkuvasti olisi liian edellä, odottaisi tulevaa enkä liikaa takertuisi menneeseen, tapahtuneisiin asioihin. Toisaalta innostun helposti, tykkään siitä, että on tekemistä ja ohjelmaa. Tylsistyn tekemättömyyteen hetkessä, tahdon asioiden tapahtuvan. Toinen puoliskoni tasapainottaa hyvin tätä minun temperamenttiani.
Tiedättekö hassua, että sain tämän toiveen juuri nyt, kun olen viime päivät pohtinut juurikin tätä elämän menoa. Arkista aherrusta, sen haasteita, ajan käyttöä ja elämää ylipäätään. Miten muut perheet selviävät tästä syksystä ja pimeästä ajasta? Mistä löytyy aikaa itselle ja puolisolle? Mistä repiä voimia ja energiaa tämän sateen ja harmauden keskellä? Olisi kiva kuulla teidänkin ajatuksia kaikesta tästä!
Elämä ei ole täydellistä. Milloin se olisi? Tärkeintä on sisäinen hyvä olo.
Mukavaa viikonloppua <3