Minun Poika
Siinä hän on reppu selässään, innolla lähdössä ukin ja mummin luo. Ei tarvinnut sanoa kuin ”ukki” ja ”pakettiauto” niin hän lähti pääättäväisesti ovea kohti ja odotti, kunnes he tulivat. Sitten hän vilkutti.
Kun synnyit, ajattelin että tekisin puolestasi mitä tahansa. Taistelisin leijonaemon lailla, pitäisin kiinni kynsin ja hampain, suojelisin sinua kaikelta. Jotta sinulla olisi mahdollisimman hyvä olla. Niin suurta huolta en ole koskaan tuntenut, enkä niin suurta rakkautta.
Olen saanut nähdä sinun valloittavan hymyn, ensimmäiset naurut, kiljahdukset, riehumiset. Sen ilon, mikä tulee niin pienistä asioista ja niin usein. Kuinka oletkaan niin hyväntuulinen ja hymyileväinen aina. En voi kuin rutistaa ja olla onnellinen minun hymypojastani.
Sinä nautit huomiosta, osaat hakea sitä. Sinulla on paljon rakkaita ihmisiä lähellä, jotka kaipaavat sinua. Päivittäin. He haluavat kuulla äänesi ja nähdä pienet kasvosi. Kuulla uusimmat temppusi ja taitosi. Heistä on tullut sinulle niin tärkeitä.
Me hassutellaan pojan kanssa aika paljon. Häntä naurattaa minun ilmeet. Hän innostuu ja yrittää matkia. Minusta tuntuu, että hän on äidin poika. Että meillä on jotenkin erityiset omat juttumme ja jekkumme.
Elämä pienen lapsen kanssa on antoisaa ja ainutlaatuista. Se tuo mukanaan paljon sellaista, mitä ei osaa odottaa. Yllättäviä ilon aiheita, makeita nauruja ja onnen kyyneleitä. Mutta se elämä ja arki on myös aika hektistä. Välillä ihmettelen kuinka jaksetaan perheissä, joissa on useampi lapsi. Itsestäni (ja miehestänikin) välillä tuntuu, että univelka on jatkuva. Päivän sisältö on jotain aivan toista kuin perheissä, joissa ei ole lapsia. On menoa, meininkiä, siivousta, pyykkäystä, ruokkimista, leikkimistä, puistoilua jne. Kuinka se kaikki onnistuu arkena? Miten se aika riittää? Eikö koskaan uuvuta? Jos yhdenkin pienen kanssa väsyttää, entäs kahden tai useamman. Mutta en valita. Niin paljon naurua, iloa ja onnea tuo pieni poika on tuonut elämäämme. Ja rakkautta. Miten ihanaa on nähdä hänen kasvavan ja oppivan uusia taitoja. Samalla ihanaa ja samalla haikeaa. Tänäänkin tajusin taas, ettei hän enää ole se pieni lattialla köllöttelevä vauva. Jonka voi ottaa syliin ja siinä hän pysyy. Nyyh.
Ehkä nämä ajatukset tulivat päähäni siitä syystä, että reilun kuukauden kuluttua palaan töihin. Poika menee hoitoon ja alkaa uudenlainen arki. Ja se jännittää minua aika paljon. Kuinka kaikki asiat sitten handlautuu ja miten mm. ehditään ajoissa töihin? Olen nyt saanut olla kotona, nauttia omasta pienestä pojastamme, se on ollut aika antoisaa ja opettavaista aikaa. Yhtäkkiä en olekaan päiviä hänen kanssaan ja näe hänen touhujaan samalla tavalla. Tiedän, että tulee ikävä.
Mutta nyt ollaan vielä tässä hetkessä. Nautitaan siitä, joohan.
<3