Olen Äiti

Tulin äidiksi 27-vuotiaana. Kesäisenä maanantai yönä, vettä satoi kaatamalla.Yhtäkkiä olin äiti, se tuntui uskomattomalta! Olin ylpeä itsestäni ja siitä, että olin saanut maailmaan niin suloisen terveen pojan. Hän oli minun oma, meidän oma. Tiesin aina, että haluan äidiksi joskus.

Mietin jo raskausaikana sitä, millainen äiti haluan olla. Tietenkin paras mahdollinen. Äidiksi ei synnytä vaan äidiksi kasvetaan. Poika on nyt 8 kuukautta ja sekin tuntuu uskomattomalta. Niin paljon, mutta silti niin vähän. Jokainen päivä, viikko ja kuukausi on opettanut minulle äitiydestä. Olen myös oppinut itsestäni. Olen oppinut, että äitinä kannattaa luottaa omaan vaistoonsa. Äiti jos kuka tietää, onko se hammas, mikä kiukuttaa vai joku muu. Äiti tuntee lapsensa. Olen oppinut, että voin olla hyvä äiti, vaikka annan välillä kaupan ruokaa ja emme käy vaunulenkillä joka aamu. Olen oppinut, että olen hyvä äiti, vaikka viikkaan pyykkejä samalla, kun poika touhuaa lattialla. Tuntuu, että joka päivä rakastan tuota pientä ihmistä vain enemmän.

 

Miten ihanaa on, kun hän osaa ottaa kontaktia. Hän kuuntelee minua, äitiään. Kääntää päätään, hymyilee ja ryömii kohti, ojentaa käsiään päästäkseen syliin. Hän nipistää nenästä aamulla ja se on niin hauskaa. Hän osaa suuttua ja tehdä sellaista, mitä ei saa. Repii johtoja ja syö niitä. Joka kerta, kun hän kuulee sanan EI, hän kikattaa. Odottaa taas sitä sanaa ja kikattaa uudestaan…

Miten ihanaa on seurata, kun hän oppii. Liikkuu ja touhuaa. Äidin oma. Toisaalta en malta millään odottaa, kun hän oppii kävelemään ja kertoilemaan juttuja. Että voidaan yhdessä maalata vesiväreillä ja juosta nurmikolla. Toisaalta haluaisin, että tämä hetki kestäisi ja kestäisi. Että voisin aina rutistaa hänet syliini ja hän pysyisi siinä <3

Joskus hän on iso eikä varmasti pysy sylissä saati anna äidin suukotella. Mutta vielä hän on pieni, onneksi. Olen niin onnellinen.

 

Ihanaa torstaita!