Hei vaan uuteen viikkoon! Miksi minusta tuntuu, että viikonloput tulevat ja ovat ohi yhdessä hujauksessa. Miksi tuntuu, ettei aika riitä oikein mihinkään mihin haluaisi sen riittävän.

Huomasin jälleen perjantaina olevani niin viikonlopun (levon) tarpeessa. Pitäisi ehkä mennä ajoissa nukkumaan työviikon jälkeen, mutta valvominen, netissä surffailu ja telkkarin katsominen houkuttelevat kovasti, kun seuraavana aamuna ei ole aikaista herätystä. Sitten tietenkin nukutaan pidempään, aamiaista syödään tavallista myöhempään, ulkoilu, päikkärit ja kaikki tapahtuu normaalia myöhemmin. Ja sekös minua, järjestelmällista ihmistä, alkaa hermostuttamaan. Haluaisin ehtiä ulkoilemaan aamuisin ennen lounasta lapseni kanssa, tottahan toki ruoka ja uni maistuu paremmin happihypyn jälkeen. Tuntuu, että aina on pyykkiä, ruuan valmistusta ja pientä siivoamista. Ja vielä, kun tässä on pieniä rästihommia kotosalla, niiden tekeminen usein siis ajoittuu viikonlopulle, kun on sitä aikaa enemmän…

Päiväuniaika menee liian usein juurikin niissä kotihommissa tai päivällisen valmistelussa. Vaikka haluaisin lukea kirjaa tai levätä itsekin…

Haluaisin ehtiä enemmän leikkiä, olla läsnä lapselleni ja osata olla tekemättä mitään silloin, kun siihen on mahdollisuus. Miksi se on niin vaikeaa?

Ehkä tämä ahdistus johtuu siitä, että meillä on vielä keskeneräisiä hommia ja aikaa menee viikonloppuisin vielä niissä. Ehkä meillä on hiukan vielä lomarytmi. Ennen joulua ajattelin, että pian kaikki on valmista. Mutta taitaa olla niin, että tässä omakotiasumisessa riittää aina jotain puuhaa. Lisäksi kaikki omakotitalossa asumisessa on meille uutta. Lämpöjen kanssa on säädetty suuntaan jos toiseen, takan lämmitystä on harjoiteltu, perehdytty viimein uusien kodinkoneiden käyttöohjeisiin (hups) ja sen sellaista. Ja tietenkin lumitöissä on saatu hiki pintaan tässä lähiaikoina aika tiuhaan tahtiin. Tässä lapsiperheen arjessa kun yrittää vielä huolehtia omasta hyvinvoinnista ja kunnosta urheilemalla niin on siinä hieman aikatauluttamista. Minulle vain on tärkeää, että meidän perheellä olisi jonkinlainen rytmi ja säännöllisyys tässä elämässä. Usein suunnittelen kyllä, että tänä viikonloppuna emme tee sitten mitään! Ärsyynnyn, kun huomaan, että aika menee ja poju kasvaa. Ja taas meni yksi viikonloppu hulinalla. Ja juuri sitä kiireen tuntua ja hoppuilua minä en halua. Ehkä olen jollain tapaa tässäkin asiassa täydellisyyden tavoittelija. 

Noh, pian on taas muutama homma saatu tehtyä. Mm. keittiön sokkelit paikoilleen ja pojan huoneeseen kaapistot seinälle. Joten ehkä elämä tästä rauhoittuu ja ehditään vielä tylsistyäkin 😉 

Tänään maanantaina me nautittiin takan lämmössä jätskit ja poika rutisti minua jalasta samalla kun sanoi ”lakastan”.

<3