Ajattelin, että tää blogimaailma on kamalan kulutuskeskeinen. Se ärsytti mua. Nyt kun aloin itse pitämään blogia ja siinä sivussa tuli syvennyttyä tarkemmin muihinkin blogeihin, tajusin, että kyse on paljon myös kauniista kuvista ja arkisten hetkien taltioinnista kauniilla tavalla. Kuvitus voi olla juuri niitä kukkasia ikkunalaudalla, sellaisia toisten ihmisten näkemyksiä tästä maailmasta. Oon alkanut ajattelemaan, että oikeastaan tää koko some ja bloggaus ja muu on arkipäivän taidetta; me yritetään ilmaista meidän tunteita ja sitä, miten me nähdään tää maailma. Ehkä me joskus halutaan luoda sitä haavekuvaa itsestämme. Kertoa: tällaisenä mä haluan itseni nähdä. Kulutustaan pohtivalle, kuten mulle, kuvaaminen ja tuttujen asioiden näkeminen kauniilla tavalla on loistava keino arvostaa sitä, mitä on. Vaihtoehtona uuden haikailemiselle. Uutta näkökulmaa, itsensä päivitystä ilman yhtään hankintaa. Ihanaa!
Mä muistelin Jorma Ollilan haastattelua, jonka se antoi pari vuotta sitten: se puhui huikeita visioita siitä, kuinka me luomme itsellemme virtuaaliminän, kuinka virtuaalimaailmasta tulee meidän identiteetin jatke. Nyt tajuan, että se on jo todellisuutta. Koska me kaikki halutaan antaa itsestämme hyvä kuva, on virtuaalimaailma täynnä kateuden aiheita. Hyvästä puhuminen pitää suojaa ja kuortamme yllä: vaikeat asiat suljemme muiden silmiltä. Mä luulen, että vaikeat asiat tuntuu paljon henkilökohtaisemmilta jakaa. Kun laitoin kaikkien mun ”hauskojen” statuksien sekaan yhden, jossa kerroin ikävöiväni läheistä, mulla oli hetken tosi paljas olo.
Onko väärin luoda itselleen ideaaliminää? Tägätä itsensä salille, ottaa kuvia matkoilta hiekkaisista varpaista, uudesta telkkarista, uusista verhoista, kaikesta upeasta. Laittaa kuvia itsestään nauravana kaveriporukan kanssa. Sehän näyttää vain yhden, hyvin kapean puolen meistä. Tajusin sen, kun joku sanoi mulle ”sä oot näköjään aina sun kavereiden kaa ja sulla on niitä paljon”. Sanoin, että silloin yleensä tulee otettua kuvia, oon mä aika paljon yksinkin. Koska en päässyt näyttää Facebookin kautta sitä loppua 99% mun elämästä, musta tuli toisenlainen kuva, bilehile. Enkä mä ehkä haluakaan näyttää kaikkea, ei kiitos. Se on yksityisyyden vaalimista. Pysyköön likaiset tiskit salaisuutena, hah. Kyllä, tavallaan myös mä brändään itseäni, vaikken ole osannut ajatella sitä ihan niin.
Väärin tai ei, harhaa tai taidetta, valehtelua tai viatonta asioiden kauniiksi tekemistä…tärkeintä on, että tietää, että sun läheiset tietää kuka sä oot, mitä sä kelaat ja miten sulla oikeasti menee – ja silti hyväksyy sut. Ettei virtuaaliminä ja todellinen minä menisi liikaa sekaisin. Joskus syksyn lehdet tuntuvat ankealta sotkulta, joinain päivinä ne näkee kuvankauniina. Ettei luule, että kaikkien muiden elämä on vain ostelua ja ihanuutta, muistaa, että tää virtuaalimaailma on kapea kuva ihmisen elämästä.
Tälläinen mä oon. Mystinen korvakorunainen värikkäiden tyynyjen keskellä, terveysporkkanan kanssa.
Millainen sun virtuaaliminä on? 🙂
