”Tarvittu vaate on täydellinen vaate”
Mä sain valtavan oivalluksen siitä, miksi mun olo ei ollut ihan kohdillaan ostelusta, vaikken ollut rahavaikeuksissa. Opin, mitä pikamuodin käsite tarkoittaa. Luin tänään uusimman Olivian (12/13), jossa toimittaja Elina Teerijoki kertoo nykyään ompelevansa ja ostavansa vaatteensa pääasiassa kierrätettynä. Juttu käsitteli täydellisen vaatekaapin metsästystä, mutta sisälsi paljon vaateosteluun liittyvää tunnepuolta. (Ylläoleva otsikko on muuten kyseisen artikkelin lopusta – loistava mantra mulle.)
Lähtökohdat Teerijoella olivat samat kuin mullakin nyt: halu säästää rahaa ja kyllästyminen hutiostoksiin. Mä annan jatkuvasti pois kasakaupalla huteja ja vaatteita, joita ostelin ihan vaan huvikseen. Teerijoki kuvaa kuinka sitä voi olla viisi mustaa neuletakkia, joista yhdistämällä saisi sen yhden täydellisen, mit halusikin. Kyllä, tiedän tunteen! Trikoomekkoja, jotka menettää muotonsa ja värinsä ja nyppyyntyy hetkessä, kyllä! Yksi esimerkki mun elämästä on eräs 15€ maksanut neuletakki, joka lurpahti täysin yhden pesun jälkeen ja huomasin, että olkasaumatkin on ihan vinkuralla. Neuletakki on ihanan punainen, sitä voi vielä käyttää, mutta olisi ollut tosi kiva, ettei se ois niin outo heti ekan pesun jälkeen. Ylläolevassa kuvassa vilahtava valkoinen ohut neule on toinen hyvä esimerkki: voi sitä pitää, mutta ekan pesun jälkeen siitä tuli oudon muhkurainen, vino ja kankean ryppyinen. Valkoinen neule on vaatekaapin perussettiä: haluaisin sellaisen, joka oikeasti kestäisi käytössä. Ja mä pesen vaatteeni hellävaroin!
Rinna Saramäki, joka on kirjoittanut kirjan ”Hyvän mielen vaatekaappi” (mun on P-A-K-K-O saada se kirja käsiini) on tullut ihan samaan tulokseen kuin Elina ja mä. Saramäki oli laskenut, paljon rahaa kuluu vaatteisiin vuodessa ja miettinyt, että jos sellainen summa on kerran on käytössä, voisi hän käyttää sen paremmin. Varsin kiinnostava ajatus… Ei, mä en ole ihan niin hölmö että lasken koko vuoden budjetin vaatteille ja ostan ne kerralla tammikuussa. Kyllä, se ajatus käväisi hetken päässäni, varsin lämmittävänä. Ihan nopeasti laskettuna, luulen että mulla menee vuodessa yli tonni vaatteisiin ja kenkiin. Mitä sillä saisi, kun sen sijoittaisi rakkaudella, sovittaisi ja harkitsisi huolella?
Teerijoki puhuu myös ”pikamuodista”. Ahhhh, mä tykkäsin tuosta käsitteestä kovin! Mahtava ilmaisu. ”Tunsin tulleeni jotenkin huijatuksi, vaikken osannut selittää, miten”. Pikamuoti tyydyttää osittain tarpeet, muttei täysin ja sen jälkeen on vähän epämääräisen huono olo. Mä niin tiedän tuonkin tunteen! Teerijoki toteaa, että vaatteet tehdään miellyttämään niin suurta yleisöä, etteivät ne sovi loppujen lopuksi kellekkään. Samaa sanoo Caitlin Moran kirjassaan Naisena olemisen taito. Onkohan se sitten näin? Apua, mitä sitten, jos vaatteita ei kerran ei saa kaupasta? Teerijoki ompelee ja korjaa itse vaatteitaan, opetteli. Vitsit. Oiskohan mustakin siihen? Voisiko mun pikamuoti-minä muuttua viiden tähden vaatekaapiksi? Artikkelissa tosin todetaan, ettei muutos pikamuotikaapista upeaan vaatekaappiin tapahdu hetkessä, joten jäitä hattuun, jäitä hattuun.
Bongasin artikkelista myös mua kiinnostavan blogin: Project 33, jossa pitää valita 33 vaatetta seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Kiinnostavaa. Harkitsemisen arvoista ja pelottavaa… Mä luulen, että se voisi vapauttaa monista vaatehuolista. Tuohon vaatemäärään ei onneksi kuulu alusvaatteet, treenivaatteet ja pyjamat :) Blogin löydät täältä.
Mä olen ajatellut tätä ostosasiaa huolella ja oon tajunnut, että pikamuoti on mun suurin ongelma. En ole pahoillaan siitä, että käytän rahaa vaatteisiin. Se ei ole ajanut mua ongelmiin. Musta vaan ei tunnu, että saan jotain yhtä hienoa vastineeksi. Jotain, mikä oli rahojen ja tehtyjen työtuntieni arvoista. Miksi mä olen edes tyytynyt pikamuotiin?