Tulotason nosto – hyvä talousneuvo kiperiin paikkoihin?
Törmään usein tulotason nostoon talousneuvona kiperissä tilanteissa. Mun mielestä se ei ole neuvo, jota kannattaa noudattaa välittömästi. Toinen neuvo on luonnollisesti tulotason nosto velkarahalla, eli klassinen järjestelylaina, jolla maksetaan pienemmät velat pois. Turhankin monesta paikasta on tullut luettua, että se johtaa turhan usein siihen, että lopulta sulla on yksi isompi laina ja pian lisää uusia pieniä. Alkuun pakko sanoa, että toki on tilanteita, joissa tulotasoa on pakko saada paremmaksi (esim. juuri nollatulot). Laskekoo ne tyypit nyt itsensä pois tästä:) En ole siis itsessään tulotason nostoa vastaan, vaan lähinnä juuri kiperiin taloustilanteisiin tuo askaruttaa neuvona.
Miljoonatkaan ei auta tuhlaajaa
Unsplash.com/Wojtec Witkowski
Dr.Phil – jonka varhaisista ohjelmista oon ammentanut keittiöpsykologian oppini- sanoi usein ohjelmassaan velkaantuneille tyypeille, että mikään rahamäärä ei auta, jos ei muuta tapojaan. Tämä koskee kaikkia, jotka on ottanut niin kutsuttua ”kevytmielistä” luottoa – eli vaatteisiin, matkoihin, elektroniikkaan, autoon jos julkisillakin pääsee – ja niin edelleen – sen sijaan, että ois maksanut vaikka vuokransa tai säästänyt vähän hajoavan pesukoneen varalle. En pitkään tajunnut, mitä Dr.Phil tarkoitti, kunnes käänsin katseeni rehellisesti omaan tapaani hallita rahojani.
Aika on rahaa
Mä olen tehnyt opintojen ohella hulluna töitä. Jouduin käytännössä tekemään näin, koska en kyennyt sopeuttamaan kulutustani täysin opintotuen ja kesätyötulojen tasolle, vaikka karsin opintojen alussa monesta asiasta. Muutin kimppakämppään ja myin auton pois. Elin aina hieman yli varojeni ja jouduin kompensoimaan painamalla töitä. Ajattelin, että lopulta oppisin läksyni – näin kävi, mutta siinä meni aika kauan. Raha-asioitani olisi voinut kuvailla tuolloin sanalla ”kauhun tasapaino”.
Pakollinen kulukuuri
Pakollinen kulukuuri mulle tuli ekan kerran, kun lähdin vaihtoon ulkomaille. En voinut enää heittää keikkaa vuorokauden ympäri, vaan mun oli pakko elää tulojeni mukaan. Se oli yllättävän iso shokki. Aloin tekemään huolellisia kauppalistoja ja harkitsemaan pitkään, mitä vaatteita ostin. Jos tarvitsin jotain, ostin sen kirppikselta, jotka olivat tuolla aivan mahtavia. Kaikelle oli budjettinsa, jota en ylittänyt. Samaisen vuoden veroehdotusta katsellessa hämmästytti eniten se, että vuosi oli ollut hyvin onnellinen ja tapahtumarikas, enkä kokenut jääneeni mistään kivasta paitsi. Vuoden tuloni taisivat olla jotain 9500€. Ainoa asia, mikä painoi hetkittäin, oli stressi rahasta. Jälkikäteen katsottuna tuokin stressi ois ollut hallittavissa: puskurirahastolla, jonka oisin saanut kasaan opiskeluvuosinakin, skippaamalla muutaman shoppailureissun ja harkitsemattoman ostoksen. Ongelma oli koko ajan se, että käytin kaiken, mitä sain: ”ihmisen silmä on yhtä kyltymätön kuin Manala”. Jos puskuri ois ollut tilillä, oisin tuhlannut sen. Sen sijaan opin pakosta elämään vähemmällä ja se antoi varmuutta. Joten pakollisuus olikin ihan okei! (Yleensä voidaan sanoa, että ne kasvattavat haasteet ovat tapahtuessaan kovin vittumaisia. Aina tiedä, onko kyseessä pelkkä silkka vittumaisuus vai oikeastaan ihan hyödyllinen juttu.)
Unsplash.com/David Raqusa
Työelämään
Opintojen jälkeen (valmistuin abaut 1,5v sitten) sain ihan hyvin palkkaa vuorotöistä. Tuli mahdollisuus tehdä toista duunia, ihan pikkuisen.Tarkoitus oli saada rivakkaan rahaa sivuun, mutta raha hupeni ihan samaa tahtia kuin ennenkin. Toki tuona vuonna oli oikeita kuluja ja menojen nousuja, mutta ei sitä tahtia, kun olin laskenut. Aloin ottamaan keikkaa enemmän ja enemmän. Jossain vaiheessa, johtuen monista syistä (pre-kolmenkympin kriisi?) aloin miettimään mun elämää ihan todella ja pohtimaan, onko ne kaapissa mujuvat juhlamekkoset ja muu kama todella sen arvoista, etten tuntunut ikinä olevan missään ihmisten ilmoilla. En tuntenut juuri iloa katsellessani suurinta osaa kamoistani tai asioista, joihin olin rahaa laittanut sitä edes huomaamtta. Mun elämä oli alkanut pyöriä täysin työn armoilla – tai olihan se pyörinyt jo pitkään. En edes osannut olla vapailla, paitsi jos olin ihan loppu valvotuista öistä.
Otin lopputilin ja vähän sattuman kaupalla löysin paremmin omaa koulutusta vastaavan työn, joka osoittautuikin paljon kiinnostavammaksi kuin olisin osannut kuvitella. Tulot toki laskivat, koska työ oli päivätyö. Aloin tekemään kulupäiväkirjaa selvittääkseni, mihin ne rahat oikein katoaa. Sieltähän ne syyt löytyi – jokaisen merkatun menon kohdalla pohdin erikseen, mikä oli turhaa. Laskin kaiken turhan pois ja tulos oli huimempi summa, kuin oisin osannut odottaa. Hukattua rahaa asioista, joista en en iloa kovin pitkään saanut. Päätin aloittaa ostoslakon suitsiakseni sen huomaamattoman rahankäytön pois. En nähnyt muutakaan keinoa – menot kasvoivat samaa tahtia tulojen kanssa.
Jos mä oisin rikas
Pohdin elämääni ja työtä sitä kautta, että minkälaista elämäni olisi, jos olisin tosi rikas. Ainakaan kaman haaliminen ei ollutkaan se asia, jota halusin. Pelkkä ajatus tuntui tyhjältä; loputonta shoppailua ja vaatekaapin siivoamista, ei kiitos. Totesin, että haluan olla läheisteni ja rakkaitten ihmisten kanssa, olla enemmän rauhassa ja pohdiskella ja harrastella. Joogata, askarrella, kirjoitella, tehdä jotain luovaa, lueskella, hengailla luonnossa koiran kanssa. Pohdittuani tätä kaikkea tajusin, että oikeastaan mulla oli jo lähes kaikki mitä halusin; mun piti vaan kurottaa käteni ja ottaa se. Shoppailu ja kuvitelmat siitä, että halusin yhtä sun toista, olivatkin esteenä mun tiellä onnellisempaan oloon. Onnen esteenä ei koskaan ollut se, etten saanut mitä halusin, vaan se, että luulin halujen olevan sama kuin mitä mun tarpeet on. En ole edelleenkään täydellinen rahankäyttäjä, mutta on helpottavaa päästää irti niistä ”pakko saada”- ajatuksista. Luulin, että kun lakkaa haluamasta, ei ole enää mitä odottaa – mutta kyllä on. Voi vaikka yrittää nauttia siitä, mitä jo on. Innostus löytää kanavansa.
Unsplash.com/Taylor Leopold
Dr. Phil oli siis oikeassa…
Oleellisinta on ensin muuttaa kulutustottumuksiaan. On turhaa jäädä itkemään kaiken kaman perään – mua lohduttaa eniten lauselma ”suu säkkiä myöten”. Ei mitään itsesäälejä tai voivotteluja vaan reipasta suomalaisella sisulla varustettua toimintaa. Varsinkin kun säästää ilman ulosottomiehen uhkaa, tilanne on mahtava. Jos on ihan pakko – joku päivä se hampaiden kiristely maksaa itsensä takaisin. Tulotason nosto: pitää ihan tasan samassa halujen oravanpyörässä kuin aina. Sillä tavalla ei varmasti opi elämään vähemmällä.