Viisi tuntia unta putkeen tekee ihmeitä! Varsinkin kun sen päälle saa vielä pari puolentoista tunnin unipätkää. Sain siis pitkästä aikaa kunnollisen kahdeksan tunnin yöunen, joka onnistui nukkumalla esikoisen huoneessa, jonne vauvan heräily ei kuulu (tosin keskimmäinen lapsi änkesi viereeni nukkumaan aamuyöstä). Mies nukkuu yleensä yönsä rauhassa olohuoneessa (koska kaksi väsynyttä aikuista perheessä on liikaa), mutta parin viikon välein hän hoitaa jonakin viikonloppuyönä vauvan yörauhoittelut ja syötöt, jotta saan vuorostani nukkua. Sen ansiosta en ole vielä päätynyt suljetulle osastolle tai kävellyt esim. aivosumussa auton alle, vaikka vauva heräilee usein.

Nukkumisesta piristyneenä tuntui pitkästä aikaa siltä, että huvittaa tehdä jotakin. Sää oli kesäinen, joten päätimme pienempien lasten kanssa leikkiä kesälauantaita ja lähteä keskustaan jätskille. Letitin lapsosen tukan ja puin itselleni oikein mekon päälle! Mieskin tuoksahti mukavasti aftershavelta eikä vauvan puklulta.

Helsingin kantakaupungista minulle läheisiä kaupunginosia ovat Kallio-Vallilan alue, Töölö ja Kruununhaka. Siellä on kahdessakymmenessä vuodessa kertynyt muistoja joka kulmalle: Kalliossa on asuttu, humalluttu ja rakastuttu,Vallilassa tehty töitä ja harrastettu, Kruununhaassa opiskeltu ja ystävystytty, Töölössä kahviteltu ja treffailtu, ja tietenkin käyty synnyttämässä lapsia Naistenklinikalla. Näissä kaupunginosissa on aina asunut ystäviä, ja äitini synnyinkotikin, pieni 18 neliön yksiö, sijoittuu seuduille.

Sen sijaan eteläinen kantakaupunki on aina hieman eksoottinen, kuin pieni ulkomaanvisiitti. Kaartinkaupunki, Ullanlinna, Punavuori ja Eira ovat minulle paikka, jossa ei eletä, vaan jossa vieraillaan. Noiden kaupunginosien asukkailla on upouuden näköisiä trendikkäitä vaatteita, hienoja käsilaukkuja, kiiltäviä kampauksia, ja kun Ullanlinnalainen pukeutuu urheilullisen rennosti, tarkoittaa se tiukkoja trikoita, hohtavan valkoisia lenkkareita ja koko komeuden päälle vedettyä asiallista beessiä bleiseriä. (Tätä tyyliä todistin lauantaina kahdesti – lienee jokin Tukholmalainen heijastuma, jonka vaikutuspiiri ulottuu Suomen mantereella vain etelärannikon eteläisinpiin kortteleihin?)

On ihanaa, että omassa kaupungissa on jotakin erilaista nähtävää kuin oma elämäni. Tällä kertaa lähiökaravaanimme vaunuineen aloitti retken Esplanadilta, missä parkkeerasimme nurmikolle pikniköimään. Fat Ramenista matkan varrelta ostettuja nuudeleita ryystäessä oli kiva katsella elämänmenoa. Kesäruuhka on takana, mutta paljon näytti silti olevan turisteja liikkeellä, ehkä jonkin urheilutapahtumien puitteissa. Lehmusten välistä siivilöityi valoa, tarjoilijat kulkivat kahviloiden pöytien väleissä, katkeamaton autojono liikkui hitaasti eteenpäin, ja jokin täyteläinen kesän tuoksu leijui ilmassa.

Lapset olivat kiltisti ja rauhallisesti! Ohikulkijat hymyilivät idylliselle näylle (haha, tietäisivätpä vain). Katselin kadulle, siristin silmiäni ja hetken kuvittelin olevani Pariisissa. Join kahvin ja nautin. Lapsi kiipeili puussa ja halusi mennä katselemaan suihkulähdettä. Lähde Espan lavan vierellä oli kaunis, ja aina sen nähdessäni jotenkin yllätyn sen olemassaolosta: niin harvoin ohikulkiessaan edes noteeraa koko suihkulähdettä, veden kauneutta ja sitä suloisuutta, jonka kuvanveistäjä on veistokseen vanginnut. Valokuvaa en tullut ottaneeksi – siellähän se aina on, jos huvittaa nähdä, vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Jätskien jälkeen jatkoimme Kauppatorille päin, katselimme merelle: vielä niin sininen ja vapaa, ei tietoakaan syksyn tummuudesta. Kävelimme korttelien välistä kohti Johanneksen kirkkoa ja parkkeerasimme kirkon takaiseen leikkipuistoon. Istuimme portailla auringossa, vierellä tuoksuivat ruusupensaan kypsät marjat ja nokkoset. Korkkasin siiderin, mies oluen, ja jonkinlainen rentous laskeutui. Ai niin, kesä, ja tällaistakin se voi olla.

Kävelimme ihmeen hiljaisten kortteleiden välistä Viiskulmaan, haistoimmme Punavuoren tunnelman mutta päätimme lähteä kotiin päin hyvän sään aikana. Hyppäsimme bussiin, lapset nukahtivat syliin ja vaunuun. Kiva päivä.

Ota yksi rintamaitoa ja soseita syövä vauva, joka ryömii vauhdikkaasti huoneesta toiseen ja rakastaa järsiä sähköjohtoja. Lisää soppaan aktiivinen nelivuotias, joka pyöräilee kovaa ja kiipeilee vaivatta mutta tarvitsee yhä jatkuvaa ohjeistusta ja apua syömiseen, pukemiseen ja vessakäynteihin sekä kaipaa paljon äidin huomiota. Heitä sekaan varhaisteini omine harrastuksineen, huolineen ja haasteineen sekä viiden hengen ruokahuolto, pyykkäys ja sotkujen siivoaminen. Mausta keitos neuvola- ja hammaslääkärikäynneillä, vanhempainilloilla ja wilma-viesteillä, vaateostoksilla ja korjausompeluilla, kaverisynttäreillä ja sukulaisvierailuilla. Lisää tiukahko rahatilanne ja osa-aikatyötä muutama tunti viikossa.

Täyttä elämää, sanoisi joku. Niin on, ja se elämä syö minut tyhjäksi. Mies tulee töistä viideltä, ja sen jälkeen taistelemme siitä, kumpi tänään saa ruuan jälkeen olla hetken yksin ja tehdä rauhassa omia asioitaan, vai jaammeko lapset vai ”nautimmeko” perheajasta. Kun parin tunnin iltapuuhien jälkeen kymmeneltä illalla viimeinenkin kummituspelkoinen jälkeläinen on saatu tainnutettua, alkaa vanhempien kahdenkeskinen aika, jonka mieluiten käyttää siihen että saa nukuttua muutaman tunnin ennen ensimmäistä yöimetystä. Ja aamuseitsemältä kaikki alkaa taas alusta.

”Happiness is your birthright”, sanoi joku valoisa joogaguru. No, minusta alkaa näyttää siltä, että ihmisen syntymäoikeus on juosta hommasta toiseen kunnes kuolee. Sitä vain menee paikasta toiseen, päiväkotiin, kauppaan, pihaan, vaunukellariin, kotiin, töihin, jne, ja sitä jatkuu hamaan tulevaisuuteen kunnes se sitten eräänä päivänä loppuu.

Sinänsä siinä ei kai pitäisi olla mitään valittamista. Vauva nauraa, lapset suukottavat poskelle, joskus olen tehokas ja energinen, välillä taas aivan lopussa. Uupumuksen keskellä joskus mietin, että se, mitä nykyään kutsutaan ”korkean toimintakyvyn masennukseksi” saattaakin olla ihan normaali ihmisen olotila. Siis se olotila, mistä kukaan ei nauti, mutta eteenpäin vain painetaan, koska jälkeläiset täytyy pitää hengissä. Olotila, josta ennen vanhaan toivottiin kuollessaan pääsevänsä paratiisiin tai ainakin haudan lepoon, jos vain jaksaa hoitaa homman kunnialla.

Nykyihminen ei ehkä usko kuoleman jälkeiseen paratiisiin, mutta tietää, että paratiisi on luotava maan päälle, jos siitä joskus haluaa päästä osalliseksi. Ja juuri siksi kai kaikki tämä on niin sietämätöntä: maailma palaa, ihmiset tekevät pahojaan, ja sitä raataa tyttäriensä eteen vain, jotta he pääsisivät joskus osalliseksi samanlaisesta raatamisesta tässä samanlaisessa maailmassa. Varmasti oli hyvin paljon jotain hyvääkin, mutta en nyt juuri muista mitä, sillä oma elämä vyöryy päälle päivästä toiseen, niinkuin on vyörynyt jo vuosikymmeniä, aina kaikkea liikaa, mihinkään ei ehdi keskittyä, mitään ei ehdi täydesti kokea,sillä joku jossain tarvitsee minusta jotain juuri nytkin.

Eilen kuitenkin tuli hetki, jolloin tajusin, että mitään uutta pahaa ei tapahdu, vaikka olen tunnin tekemättä yhtään mitään. Ja niin sitä sitten kuitenkin voi istua paikoilleen, kuunnella hengityksen virtaa, irrottaa ajatuksistaan ja löytää ajatusten ja tunteiden takaa avaramman olotilan, jossa  on helpompaa olla. Välillä jopa tavoittaa häivähdyksen siitä ihmisestä, joka jaksoi rakastaa elämää.

Olihan tässäkin taas pitkä hetki, jolloin vain kirjoitin koska huvitti, estelin samalla vauvaa ryömimästä vaaran paikkoihin tai tukehtumasta legoihin, mutta kuitenkin kirjoitin. Oliko tässä mitään järkeä, olisiko pitänyt tehdä jotain muuta, hyödyllisempää? En tiedä, enkä jaksa välittää. En oikein jaksa välittää olenko hyvä, kaunis tai ahkera, kunhan asiat tulevat jotenkin hoidetuiksi ja lapset huolehdituiksi, ja tavallaan se on vapauttavaa. Lakata yrittämästä. Jos olen ruma ja väsynyt, sisäisesti tyhjä ja ihmiskuntaa inhoava muija, jonka koti on sotkuinen ja joka unohtaa lapsen hammastarkastuksen, niin sitten olen. Oikeastaan aika supermukavaa, jos ei tarvitse yrittää mitään muuta. Tässähän alkaa ihan hymyilyttää.