Arjen vyöryssä
Ota yksi rintamaitoa ja soseita syövä vauva, joka ryömii vauhdikkaasti huoneesta toiseen ja rakastaa järsiä sähköjohtoja. Lisää soppaan aktiivinen nelivuotias, joka pyöräilee kovaa ja kiipeilee vaivatta mutta tarvitsee yhä jatkuvaa ohjeistusta ja apua syömiseen, pukemiseen ja vessakäynteihin sekä kaipaa paljon äidin huomiota. Heitä sekaan varhaisteini omine harrastuksineen, huolineen ja haasteineen sekä viiden hengen ruokahuolto, pyykkäys ja sotkujen siivoaminen. Mausta keitos neuvola- ja hammaslääkärikäynneillä, vanhempainilloilla ja wilma-viesteillä, vaateostoksilla ja korjausompeluilla, kaverisynttäreillä ja sukulaisvierailuilla. Lisää tiukahko rahatilanne ja osa-aikatyötä muutama tunti viikossa.
Täyttä elämää, sanoisi joku. Niin on, ja se elämä syö minut tyhjäksi. Mies tulee töistä viideltä, ja sen jälkeen taistelemme siitä, kumpi tänään saa ruuan jälkeen olla hetken yksin ja tehdä rauhassa omia asioitaan, vai jaammeko lapset vai ”nautimmeko” perheajasta. Kun parin tunnin iltapuuhien jälkeen kymmeneltä illalla viimeinenkin kummituspelkoinen jälkeläinen on saatu tainnutettua, alkaa vanhempien kahdenkeskinen aika, jonka mieluiten käyttää siihen että saa nukuttua muutaman tunnin ennen ensimmäistä yöimetystä. Ja aamuseitsemältä kaikki alkaa taas alusta.
”Happiness is your birthright”, sanoi joku valoisa joogaguru. No, minusta alkaa näyttää siltä, että ihmisen syntymäoikeus on juosta hommasta toiseen kunnes kuolee. Sitä vain menee paikasta toiseen, päiväkotiin, kauppaan, pihaan, vaunukellariin, kotiin, töihin, jne, ja sitä jatkuu hamaan tulevaisuuteen kunnes se sitten eräänä päivänä loppuu.
Sinänsä siinä ei kai pitäisi olla mitään valittamista. Vauva nauraa, lapset suukottavat poskelle, joskus olen tehokas ja energinen, välillä taas aivan lopussa. Uupumuksen keskellä joskus mietin, että se, mitä nykyään kutsutaan ”korkean toimintakyvyn masennukseksi” saattaakin olla ihan normaali ihmisen olotila. Siis se olotila, mistä kukaan ei nauti, mutta eteenpäin vain painetaan, koska jälkeläiset täytyy pitää hengissä. Olotila, josta ennen vanhaan toivottiin kuollessaan pääsevänsä paratiisiin tai ainakin haudan lepoon, jos vain jaksaa hoitaa homman kunnialla.
Nykyihminen ei ehkä usko kuoleman jälkeiseen paratiisiin, mutta tietää, että paratiisi on luotava maan päälle, jos siitä joskus haluaa päästä osalliseksi. Ja juuri siksi kai kaikki tämä on niin sietämätöntä: maailma palaa, ihmiset tekevät pahojaan, ja sitä raataa tyttäriensä eteen vain, jotta he pääsisivät joskus osalliseksi samanlaisesta raatamisesta tässä samanlaisessa maailmassa. Varmasti oli hyvin paljon jotain hyvääkin, mutta en nyt juuri muista mitä, sillä oma elämä vyöryy päälle päivästä toiseen, niinkuin on vyörynyt jo vuosikymmeniä, aina kaikkea liikaa, mihinkään ei ehdi keskittyä, mitään ei ehdi täydesti kokea,sillä joku jossain tarvitsee minusta jotain juuri nytkin.
Eilen kuitenkin tuli hetki, jolloin tajusin, että mitään uutta pahaa ei tapahdu, vaikka olen tunnin tekemättä yhtään mitään. Ja niin sitä sitten kuitenkin voi istua paikoilleen, kuunnella hengityksen virtaa, irrottaa ajatuksistaan ja löytää ajatusten ja tunteiden takaa avaramman olotilan, jossa on helpompaa olla. Välillä jopa tavoittaa häivähdyksen siitä ihmisestä, joka jaksoi rakastaa elämää.
Olihan tässäkin taas pitkä hetki, jolloin vain kirjoitin koska huvitti, estelin samalla vauvaa ryömimästä vaaran paikkoihin tai tukehtumasta legoihin, mutta kuitenkin kirjoitin. Oliko tässä mitään järkeä, olisiko pitänyt tehdä jotain muuta, hyödyllisempää? En tiedä, enkä jaksa välittää. En oikein jaksa välittää olenko hyvä, kaunis tai ahkera, kunhan asiat tulevat jotenkin hoidetuiksi ja lapset huolehdituiksi, ja tavallaan se on vapauttavaa. Lakata yrittämästä. Jos olen ruma ja väsynyt, sisäisesti tyhjä ja ihmiskuntaa inhoava muija, jonka koti on sotkuinen ja joka unohtaa lapsen hammastarkastuksen, niin sitten olen. Oikeastaan aika supermukavaa, jos ei tarvitse yrittää mitään muuta. Tässähän alkaa ihan hymyilyttää.
