… olen taas pudonnut pimeään. Jonnekin masennuksen, ahdistuksen, maailmantuskan, patriarkaattivihan ja eroaikeiden kurimukseen. Siitä huolimatta, että vasta viikko sitten koin pitkästä aikaa onnea ja iloa, tapasin ystäviä, ja nimenomaan lupasin itselleni, että huolehdin siitä, etten enää putoa.

Mutta se vaatisi aivan toisenlaisen elämän. Juuri tätä eniten pelkäsin tullessani taas raskaaksi: 24/7 äitiys hormonaalisine heittelyineen ei sovi minulle kovin hyvin, sillä omasta mielenterveydestä huolehtimiseen ei ole tarpeeksi aikaa. Tajuan kyllä, että hermostoni on lapsiperhehärdellissä jatkuvasti ylivirittynyt, että resilienssini on katkonaisen nukkumisen vuoksi huono, että eräät viimeaikojen uutiset ovat avanneet vanhat kirkuvat haavat, että nykyaika ja some ei sovi kenellekään, että jokin syy tähän oloon on, ja että jotakin varmaan olisi tehtävissäkin, mutta…

en vain enää jaksa.

Tehdä mitään. En jaksa ottaa yhteyttä mihinkään, en terveydenhuoltoon enkä nettiryhmään. Niistä ei ole apua. En jaksa tehdä yhtäkään joogaliikettä tai edes hengittää syvään. Tai no sen ehkä juuri ja juuri, ja siksi olen tässä enkä itkemässä jossain lattialla. En jaksa enää edes tuntea mitään, kun viikon ajan on jo sattunut aivan liikaa, taas kerran. Sitä paitsi motivaatiota ei ole, sillä tiedän, ettei hetkellinen hyvään oloon pääseminen auta, sehän johtaa vain uuteen pudotukseen. Ei ole mitään parannettavaa: olen ollut tällainen aina. Seesteinen rauhanrakentaja, ja toisaalta lähes psykoottinen akka.

Nyt heittelehdin reippaan äitiyden ja täydellisen romahduksen ristiaallokossa. Sen mukaan, ovatko lapset paikalla vai eivät. Muutaman kerran olen räjähtänyt tai alkanut itkeä lasten nähden, ja pystynyt kyllä rauhallisesti selittämään asiaa parhain päin. Mutta ei tämä helppoa ole. Vaan ihan kauheaa elämää.

Koetin kyllä puhua. Äidille. Ja puolisolle. Mutta kumpikin oli lähinnä närkästynyt siitä, että kaadan omia surujani heidän niskaansa. Puoliso on tietysti kuormittunut itsekin.

Siksi kirjoitan sitten tänne. Tällaisen runoelman, jonka kirjoittaminen helpotti sen verran, että tajusin haluavani toistaiseksi kuitenkin elää (koska lapset).

Kun kuolema

rujo, raaka

tai lempeä, hiljainen, lääkitty

tulee kohdalleni,

antaudun heti.

Hyppään syliin, ikuiseen pimeään,

tai valoon, aivan sama

avaan kuristetun, revityn, ravistellun, hädin tuskin henkeä pihisevän kaulani viikatteelle,

tervehdin, sanon:

Vihdoin.

Kiitos että saavuit,

kiitos että armahdat minut

tätä tuskaa on kestänyt jo

liian kauan,

liian pitkään,

liian lujaa,

elämä on poistunut minusta jo

kauan sitten, tämä kuori

jäänyt odottamaan armahdusta.

Tunnit, yöt, päivät, viikot, vuodet,

vuosikymmenet

nähden liikaa, kuullen liikaa, tietäen liikaa

ihmisen pahuudesta

miehen julmuudesta

(siitä, miten roistoille käy hyvin, ja tappajille pystytetään patsas)

katsoen tuhoa ja typeryyttä

kunnes kaikki rakkaus minussa

on kuollut (kuten puut, ja eläimet)

Ja silti pakotettuna

synnyttämään yhä uutta elämää,

huutaen tuskasta,

tuskasta:

lapsia kuolevaan maailmaan, tervetuloa!

Kaikki unelmat jauhettiin murskaksi elämän rattaissa

Olin pelkkä hiertynyt pala sukupolvien ketjussa

Ah – vapaus – kuolema!

Ei mitään.

Loppu.

Unohdus.

–

Viisi tuntia unta putkeen tekee ihmeitä! Varsinkin kun sen päälle saa vielä pari puolentoista tunnin unipätkää. Sain siis pitkästä aikaa kunnollisen kahdeksan tunnin yöunen, joka onnistui nukkumalla esikoisen huoneessa, jonne vauvan heräily ei kuulu (tosin keskimmäinen lapsi änkesi viereeni nukkumaan aamuyöstä). Mies nukkuu yleensä yönsä rauhassa olohuoneessa (koska kaksi väsynyttä aikuista perheessä on liikaa), mutta parin viikon välein hän hoitaa jonakin viikonloppuyönä vauvan yörauhoittelut ja syötöt, jotta saan vuorostani nukkua. Sen ansiosta en ole vielä päätynyt suljetulle osastolle tai kävellyt esim. aivosumussa auton alle, vaikka vauva heräilee usein.

Nukkumisesta piristyneenä tuntui pitkästä aikaa siltä, että huvittaa tehdä jotakin. Sää oli kesäinen, joten päätimme pienempien lasten kanssa leikkiä kesälauantaita ja lähteä keskustaan jätskille. Letitin lapsosen tukan ja puin itselleni oikein mekon päälle! Mieskin tuoksahti mukavasti aftershavelta eikä vauvan puklulta.

Helsingin kantakaupungista minulle läheisiä kaupunginosia ovat Kallio-Vallilan alue, Töölö ja Kruununhaka. Siellä on kahdessakymmenessä vuodessa kertynyt muistoja joka kulmalle: Kalliossa on asuttu, humalluttu ja rakastuttu,Vallilassa tehty töitä ja harrastettu, Kruununhaassa opiskeltu ja ystävystytty, Töölössä kahviteltu ja treffailtu, ja tietenkin käyty synnyttämässä lapsia Naistenklinikalla. Näissä kaupunginosissa on aina asunut ystäviä, ja äitini synnyinkotikin, pieni 18 neliön yksiö, sijoittuu seuduille.

Sen sijaan eteläinen kantakaupunki on aina hieman eksoottinen, kuin pieni ulkomaanvisiitti. Kaartinkaupunki, Ullanlinna, Punavuori ja Eira ovat minulle paikka, jossa ei eletä, vaan jossa vieraillaan. Noiden kaupunginosien asukkailla on upouuden näköisiä trendikkäitä vaatteita, hienoja käsilaukkuja, kiiltäviä kampauksia, ja kun Ullanlinnalainen pukeutuu urheilullisen rennosti, tarkoittaa se tiukkoja trikoita, hohtavan valkoisia lenkkareita ja koko komeuden päälle vedettyä asiallista beessiä bleiseriä. (Tätä tyyliä todistin lauantaina kahdesti – lienee jokin Tukholmalainen heijastuma, jonka vaikutuspiiri ulottuu Suomen mantereella vain etelärannikon eteläisinpiin kortteleihin?)

On ihanaa, että omassa kaupungissa on jotakin erilaista nähtävää kuin oma elämäni. Tällä kertaa lähiökaravaanimme vaunuineen aloitti retken Esplanadilta, missä parkkeerasimme nurmikolle pikniköimään. Fat Ramenista matkan varrelta ostettuja nuudeleita ryystäessä oli kiva katsella elämänmenoa. Kesäruuhka on takana, mutta paljon näytti silti olevan turisteja liikkeellä, ehkä jonkin urheilutapahtumien puitteissa. Lehmusten välistä siivilöityi valoa, tarjoilijat kulkivat kahviloiden pöytien väleissä, katkeamaton autojono liikkui hitaasti eteenpäin, ja jokin täyteläinen kesän tuoksu leijui ilmassa.

Lapset olivat kiltisti ja rauhallisesti! Ohikulkijat hymyilivät idylliselle näylle (haha, tietäisivätpä vain). Katselin kadulle, siristin silmiäni ja hetken kuvittelin olevani Pariisissa. Join kahvin ja nautin. Lapsi kiipeili puussa ja halusi mennä katselemaan suihkulähdettä. Lähde Espan lavan vierellä oli kaunis, ja aina sen nähdessäni jotenkin yllätyn sen olemassaolosta: niin harvoin ohikulkiessaan edes noteeraa koko suihkulähdettä, veden kauneutta ja sitä suloisuutta, jonka kuvanveistäjä on veistokseen vanginnut. Valokuvaa en tullut ottaneeksi – siellähän se aina on, jos huvittaa nähdä, vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Jätskien jälkeen jatkoimme Kauppatorille päin, katselimme merelle: vielä niin sininen ja vapaa, ei tietoakaan syksyn tummuudesta. Kävelimme korttelien välistä kohti Johanneksen kirkkoa ja parkkeerasimme kirkon takaiseen leikkipuistoon. Istuimme portailla auringossa, vierellä tuoksuivat ruusupensaan kypsät marjat ja nokkoset. Korkkasin siiderin, mies oluen, ja jonkinlainen rentous laskeutui. Ai niin, kesä, ja tällaistakin se voi olla.

Kävelimme ihmeen hiljaisten kortteleiden välistä Viiskulmaan, haistoimmme Punavuoren tunnelman mutta päätimme lähteä kotiin päin hyvän sään aikana. Hyppäsimme bussiin, lapset nukahtivat syliin ja vaunuun. Kiva päivä.