Elämä äitiyslomalla on ihanaa, kun puolisokin on (pakko)vapaalla. Elämme ikuista sunnuntaita – paitsi parempaa, koska siinä missä lapsiperheen sunnuntait ovat jäätävää härdelliä, ovat meidän arkipäivämme ihanan seesteisiä! Pian neljä vuotta täyttävä keskimmäinen nimittäin käy osa-aikaisesti päiväkodissa leikkimässä kavereiden kanssa, ja esikoisen koulupäivät ovat jo kuusituntisia. Meillä on siis ollut kodin- ja lastenhoidon lomassa aikaa kahvitella ja tehdä kaikenlaista pientä kivaa yhdessä ja erikseen. Vauva syö myös pumpattua maitoa pullosta, joten olen mm. käynyt lenkillä, saunassa ja yhdessä tanssiesityksessäkin!

Vauva puolestaan on uskomattoman huomaavainen ja kohtelias henkilö, joka viettää yönsä enimmäkseen nukkuen ja päivänsä killistellen tyytyväisenä sylissä tai sitterissään tai päiväunilla, ja ilmoittaa äänekkäästi lähinnä vain ruoka-ajoista tai siitä, että on aika vaihtaa vaippa. Hän syö rintamaitoa usein ja innolla, ja kasvaa hienosti melkein kilon verran kuukaudessa. Silmät sydämenkuvina ihailen pientä suloista ihmettämme. Voiko tällaista ollakaan?

Viime viikolla vauva sai rotavirusrokotteen ja ähisi tai itki vatsavaivojaan viisi päivää. Kitisevää vauvaa kanniskellessa, heijatessa, jumpatessa, hieroessa ja hyssytellessä mieleen tulivat esikoisen vauva-ajat. Muistin, miten hajottavaa oli, kun vauva ei viihtynyt missään eikä mitenkään ja nukkui niin hajanaisesti, että itse sain nukuttua yöllä vain tunnin pätkiä. Tuolloin kuolemanväsyneenä, itkuisena ja synnytyshaavaisena vannoin, että tämä oli sitten tässä – ei enempää lapsia minulle kiitos. Onneksi vauvakuume kuitenkin iski myöhemmin, ja sain toisen lapsen kanssa kokemuksen helpommasta vauva-ajasta. Elämä vauvan kanssa voi toden totta olla aivan erilaista riippuen siitä, onko pikkuisella vatsavaivoja tai muita kipuja vai ei!

Vaikka synnytyksestä on jo seitsemän viikkoa, olen edelleen jonkinlaisessa oksitosiini-onnenhuumassa. Raskausaikaan verrattuna kaikki on vain niin ihanaa! Hengittäminen, liikkuminen, halaaminen, pussaaminen, kahvinjuonti, läheisten kanssa oleminen. Stressitön elämä ja jonkinasteinen some- ja mediapaasto on jättänyt tilaa onnellisuuden kasvulle. Ilo paisuu päivittäin sisälläni kuin ilmapallo, ja nautin lapsistanikin enemmän kuin koskaan. Vaikka välillä kaikki huutavat yhtäaikaa, on arki yleensä niin ihanaa, että tekee melkein mieli aloittaa sellainen söpö lifestyleblogi, jossa levittelisin kauniita kuvia kauniista kodistani, komeasta miehestäni ja ihanista lapsistani kaikelle kansalle! (Mutta ei nyt sentään, en jaksa ottaa niin hienoja kuvia.)

Välillä jopa mietin, onko normaalia olla ihan tavallisessa perhe-elämässä näin onnellinen, vai olenko lähestymässä jonkinlaista onnellisuuspsykoosia: esimerkiksi jäädessäni tuijottamaan roskiksessa olevia oransseja appelsiininkuoria, koska ne ovat vain niin kauniita (!!) tai kun ajelu laina-autolla perheen kanssa Maununnevan nukkumalähiön halki tuntuu maailman ihanimmalta reissulta. Hm.

Mutta ehkä olen vain vihdoin tajunnut, ei vain tiedon tasolla vaan kokemuksellisesti, miten onnellista aikaa itse saan elää. On rauha, ruokaa, rakkautta, kaikkea mitä ihminen tarvitsee ja paljon ylikin. Olen tämän viimeisen, pyytämättä tulleen vauvan myötä jotenkin vapautunut minua koko aikuiselämäni ajan vaivanneesta syyllistymisestä ja huolesta. Tuntuu, että minulla on oikeus olla onnellinen! Se saattaa olla ihan normaalia!

Wow.

Olen vasta pikkuhiljaa alkanut tajuta, että kolmas lapsi on tosiaan täällä jäädäkseen. Ensimmäisiä viikkoja hallitsi vauvantuoksuinen, euforinen uutuudenviehätys sekä yhtäkkinen sosiaalinen ryöpsähdys, kun uuden elämän ihmettä saavuttiin ihmettelemään suvun, ystävien ja naapurien voimin. Toivuin synnytyksestä harvinaisen hyvin, ja parin ihanan viikon ajan elämä oli kukkia ja kakkuja, söpöjä vauvanhaalareita ja täydellisen idyllistä omistautumista perheelle yötä päivää.

Vähitellen arki alkoi valua nurkista sisään. Yöheräilyt alkoivat väsyttää, vauvan ähinä ja röhinä huolestuttaa, sain pikku flunssan, kolmivuotias putosi keinusta ja sai hiusmurtuman jalkapöytäänsä, varhaisteini ilmoitti että koulussa on nykyään ”ihan hirveää”, kotona ”tylsää”ja hän haluaa täten muuttaa isänsä luokse toiseen kaupunkiin.

Tuntuu, että jonglööraan kolmella pallolla: jokaista lasta on huomioitava, ja vaikka kuinka yritän, silti kukaan heistä ei tunnu saavan tarpeeksi tarvitsemaansa aikaa. Vauva on onneksi toistaiseksi kohtuullisen leppoisa tapaus ja nukkuu sujuvasti niin vaunuissa, kantorepussa kuin lapsiperhemetelissäkin. Neljättä palloa, eli muuta elämää, en ole toistaiseksi edes yrittänyt lisätä yhtälöön.

Mutta nyt tosiaan tajusin, että jossain vaiheessa ”muun elämän” palloja on pakko oppia pitämään ilmassa lasten ohessa, sillä kolmas lapsi ei ole tästä menossa minnekään, ikinä! Tai ainakaan pariin vuoteen (paitsi jos Helsingin katastrofaalinen päiväkotitilanne hellittää sen verran, että yksivuotiaalle on varhaiskasvatuksessa tarjolla muutakin kuin varma traumatisoituminen loppuiäksi).

Miten tähän yhtälöön on ikinä (pariin vuoteen) mahdollista lisätä jotain omaa? Siis muutakin kuin kahvihetkiä vauvan nukkuessa tai kirjanlukua imettäessä (oikein mukavia asioita nekin, mutta parinkymmentä kirjaa kuussa alkaa jo olla aika paljon). Jos edes jumppatunnin? Tarvitseeko?

Jossain vaiheessa varmaan tarvitsee. Mutta se, että juuri nyt ei tarvitse olla missään muualla, on myös vapauttavaa. Olen aina pitänyt tärkeänä osallistua edes jollakin tasolla elämään ympärilläni: ollut aktiivinen naapurustossa, osallistunut yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kaikenkarvaisiin palkattomiin taide- ja hyväntekeväisyysprojekteihin, kantanut huolta kavereista, sukulaisvanhuksista, lähiön lapsista ja lähikaupan kulman romanikerjäläisestä, ja tietenkin olen pohtinut iltaisin oppilaideni edistymistä ja viihtymistä erilaisilla kursseillani ja kantanut vastuuta siitä, että annan parastani kaikilla aloilla, joilla toimin.

Nyt ei tarvitse. Elän vain omalle perheelleni. Ollaan omaan napaan tuijottamisen ytimessä: kaikki mitä teen, tähtää vain oman perheeni hyvinvointiin. Kaikki muut tärkeät asiat saa nyt hyvällä omallatunnolla unohtaa. Ei tarvitse yrittää olla valveutunut eikä vaikuttaa. Pudotan maailman käsistäni ja keskityn siihen, mitä on kodin seinien sisäpuolella.

Toisaalta voisi myös sanoa, että ollaan epäitsekkyyden ytimessä. Sillä näinä viikkoina olen tavallaan luopunut lähes kokonaan minuudestani ja siitä, mikä minulle on myös ollut tärkeää. En tee töitä, harrasta tai jaksa edes miettiä ulkonäköäni. Nyt olen joka hetki äiti, etunimetön olento, joka on olemassa vain suhteessa perheeseensä. Joskus iltaisin lasten mentyä nukkumaan äidin tilalle astuu puoliso, nainen. Mutta hänkään ei ole erityisesti minä, vaan olemassa suhteessa mieheen.

Tällaiseen epäitsekkääseen itsensä kadottamiseen tai itsestä luopumiseen voi suhtautua kahdella tavalla.

Sen voi nähdä traagisena uhrautumisena, jossa heitän hukkaan taitoni ja tietoni ja sivuutan omat tarpeeni niin, että parin vuoden kuluttua jäljellä on vain katkera vanha luuska vailla eläkekertymää. Näin kotiäitiydestä usein julkisuudessa puhutaan (koti-isät sen sijaan ovat arjen sankareita). Ja näin itsekin näin tulevaisuuteni, kun vauva yllättäen ilmoitti tulostaan.

Tai sen voi nähdä nimenomaan vapautena. En määritä itseäni enää työni, tekemisteni tai edes ajatusteni ilmaisun kautta. Olen vain olemassa – ja siltikään en ole vailla tarkoitusta. Olen olemassa antaakseni rakkaimmilleni aikaa, ravintoa ja rakkautta. Toki pikku lisukkeena tähän tulevat ruoka- tiski- kauppa- pyykki- ja siivousaiheiset askareet, mutta toistaiseksi minulla on varaa olla runollinen, koska mies on kotona hoitamassa niitä. Päivät kulkevat vuorotellen pyykkiä viikaten, ja ruokalistoja suunnitellen. En ole vastuussa pomolle enkä asiakkaille, vaan saan tehdä kaikki ratkaisut itse juuri niinkuin huvittaa. Syväsukellus perhe-elämän koko kirjoon on haastava homma, mutta kuitenkin niin ihanan selkeästi rajattu, konkreettinen kokonaisuus. On turvallinen ja selkeä olo.

Toistaiseksi valitsen tämän jälkimmäisen näkökulman. Olen joka päivä niin ihmettyneen kiitollinen kolmesta tyttärestäni ja miehestä vierelläni, etten kaipaa juuri muuta. Tai no, mitä nyt hieman selailen matkailulehtiä, luen sielu väristen kirjoja pelottomista naistutkimusmatkailijoista ja näen painajaisunia, joissa tärkeimmät työni heitetään unohdettuina katuojaan ja ankara opettaja paasaa toruen minua ammatillisesta laiskuudestani. Eli saattaahan se olla, että jossakin vaiheessa repeän, pakkaan lapset mummolaan ja laukut täyteen hellemekkoja ja häivyn (hetkeksi) etsimään taas itseäni.

Mutta sitä odotellessa… Omistautuneena kotiäitinä mennään. Tällä hetkellä kodin ulkopuolelta kaipaan vain ystäviä, ja he ovat onneksi jaksaneet toistaiseksi täällä rampata. Katsellaan sitä jumppatuntia sitten, kun vauva oppii syömään pullosta.