Se, että minulla on kolme lasta tuntuu nyt maailman luonnollisimmalta ja oikealta, vaikka vielä vuosi sitten en olisi voinut moista kuvitellakaan. Juuri nyt on vaikea enää kuvitella, millainen elämämme olisi ollut, jos olisimme päättäneet keskeyttää raskauden; varmaankin toisella tavalla hyvä. Silti ajatus siitä, että tätä vauvaa ei olisi olemassa, tuntuu nyt aivan absurdilta ja kipeältä. ”Vain” kaksi lasta perheessämme tuntuisi jopa jotenkin liian vähältä! Näin sopeutuvainen on näköjään ihminen.

Ja niin pienestä on ihmisen elämä kiinni: siitä, että satuimme harrastamaan seksiä juuri sinä päivänä, että juuri ne solut sattuivat yhdistymään, että kierukka sattui pettämään, että en varannutkaan aikaa aborttiin.

Olisi todella houkuttelevaa ja söpöä ajatella, että tämä lapsi todella halusi maailmaan, sinnikkäästi ehkäisystä huolimatta. Että juuri tämän lapsen oli tarkoituskin syntyä. Olisiko niin, että kaikella on tarkoitus, kuten moni minulle raskausaikana sanoi? Onko tarkoitus sillä, että joku päättää rakastella jonkun kanssa juuri tiettynä päivänä, tai että jotakuta ei huvita, sillä että joku laskee päiviä hedelmöittyäkseen ja joku toinen taas tekee abortin, onko tarkoitus sillä että lapsia syntyy, lapsia kuolee, puu kaatuu, ruohon siemen itää, sukuja ja kokonaisia kansoja nousee ja katoaa, sotia syttyy, maa järisee, uusia koteja rakennetaan, joku löytää parin Tinderistä ja toisaalla joku naitetaan serkulle?

Jotenkin en usko. Kaikella ei ole ”tarkoitusta”, vaan asioita tapahtuu, tunnettujen ja tuntemattomien luonnonlakien puitteissa, ihmisjärjelle käsittämättömien laajojen syy-seuraussuhteiden verkostossa. Joihinkin asioihin voimme vaikuttaa ja toisiin emme. Kaikella – myös ihmisellä – on vain se merkitys, jonka itse annamme. Juuri siksi annettu merkitys, kuten jokaiselle tänne syntyneelle ihmispennulle kuuluva jakamaton ihmisarvo, on niin tärkeä: se on ainoa, mikä meitä suojelee. Se riittää filosofiaksi minulle.

Sattumaa tai kohtaloa, tämän lapsen syntymä tuntuu silti ihmeeltä. Että saimme pyytämättä lahjaksi jotain näin kallisarvoista, täydellistä ja kaunista. Kyllä, kärsin siitä hyvästä raskausajan ja jouduimme toistaiseksi luopumaan monista suunnitelmista. Mutta enää se ei tunnu ollenkaan isolta asialta. Uusi lapsi tuntuu.

Keinun elämän laineilla, annan virran viedä. Nyt se on johdattanut minut perhe-elämän suvantoon. Hyvä niin.

Lyhyt vastaus: sujuvasti ja hyvin. Kun puhe on synnytyksistä, pitävät nuo pikku adjektiivit kuitenkin sisällään melkoisen määrän kipua, verta, hikeä, oksennusta, kakkaa ja uskomatonta syntymän ihmettä. Siksipä tässä kiinnostuneille tarkempi selonteko!

Viideltä aamulla tammikuisena yönä havahdun supistuksiin. Ne tulevat harvakseltaan, vartin välein, eivätkä ole kovin kipeitä. Sen verran kuitenkin tuntuu, etten saa enää kunnolla unta vaan käännyn aina supistuksen tullessa kontilleni tai ”lapsen lepoasentoon”, jossa on helpompi olla. Jään kuulostelemaan, meneekö supistelu ohi, kuten aiempina päivinä. Ei se mene. Kuuden jälkeen nousen, käyn suihkussa ja varmuuden vuoksi puen päälleni: tiedän, että pian sellaiset toiminnot saattavat muuttua vaikeiksi. Supistuksia tulee useammin, puhaltelen ja nojailen pöytään, mutta yhä ne ovat lyhyitä ja mietoja.

Onkohan tämä nyt sitä, vai eikö ole, pohdin. Varmuuden vuoksi herätän miehen ja kerron, että supistelee, mutten tiedä vielä, onko tosi kyseessä. Ok, kerro sitten jos tuntuu että pitää lähteä, hän sanoo, kääntää kylkeä ja nukahtaa uudelleen. (Tätä hän häpesi hiukan myöhemmin, kun selvisi että synnytys on tosiaan käynnissä.)

Soitan tunnustelevan puhelun Naistenklinikalle ja saan tietää, että se on täynnä. Voi ei! Soitan Espooseen, siellä on tilaa ja he lupaavat ottaa vastaan, kunhan soitan heti kun/jos oikeasti lähdemme aamun mittaan tulemaan. Onneksi tilaa on, sillä heti puhelun päätyttyä iskee seuraava, entistä kovempi supistus ja tuo kylmän hien pintaan. Tajuan, että nyt on tosi kyseessä. Hyvä niin, on jo aikakin synnyttää tämä vauva!

Herätän miehen uudelleen ja soitamme lapsenvahdille, joka lupaa olla puolessa tunnissa paikalla. Siitä tulee pitkä puolituntinen. Supistukset voimistuvat nopeasti ja alan huolestua, miten kestän automatkan. Laitan korvanapit korviin, heijaan seisten lantiota ees ja taas ja keskityn rentoutusäänitteeseen. Kolmivuotiaskin herää ja tepsuttaa ihmettelemään; onneksi supistusten välissä olotila on melko normaali ja pystyn selittämään lapselle, että mummu tulee hoitamaan häntä.

Vihdoin ovi käy ja ryntäämme autoon – tai no, minä köpötän sinne miehen käsipuolessa 90 asteen kulmassa, puhisten ja puhallellen. Automatkan vietän polvillani lattialla, selkä menosuuntaan etupenkkiin nojaten. Ajattelen koko ajan: vielä tämä yksi supistus, ja sitten ollaan perillä. Matka kuitenkin kestää ja huomaan, että parasta on vaipua mahdollisimman ajatuksettomaan tilaan – siinä auttaa monotoninen rummun ääni korvanapeissa. Mies yrittää ajaa samaan aikaan varovasti ja nopeasti.

Ja sitten ollaan sairaalassa. Huh! Teen perinteisen sisääntulon ja oksennan ympäri aulaa, kuten joka kerta synnytyssairaalaan saapuessani. Rauhallinen kätilö ottaa ohjat käsiinsä, saattaa synnytyssaliin ja virittelee ympärilleni sydänääniä ja supistuksia mittaavat vyöt.

Kohdunsuu on jo viisi senttiä auki. Siinä missä ensisynnytyksessä jo tämä alkuvaihe oli jo äärimmäinen kipukokemus (ja täynnä uuden tilanteen jännitystä), on se seuraavissa synnytyksissä ollut ihan siedettävissä. Saan heti ilokaasua ja vedän sitä kunnolla henkeen – paljon parempaa kuin rentoutusäänite ikinä! Heivaan korvanapit mäkeen ja vietän seuraavan puolituntisen ilokaasupöllyssä aivan muissa maailmoissa. Supistuksia tulee, mutta olen niin kaasussa etten oikeastaan välitä. ”Onko tää edes laillista!” ihastelen vaikutusta kätilölle. ”Vähän kun leikattais raajaa irti mutta on niin kännissä ettei oikeastaan haittaa!”fiilistelen vilpittömästi. Supistusten välissä on suorastaan mukava olo.

Sitten kuitenkin pyydän puudutuksen, sillä poltot kovenevat yhä, alan taas voida pahoin ja tajuan, että viimeistään ponnistusvaiheessa minun on kuitenkin irtotettava kaasunaamaarista. Tehokas anestesialääkäri pyyhältää sisään ja koska tilanne etenee vauhdilla, saan epiduraalin sijaan nopean ja tehokkaan spinaalipuudutuksen.

Sepä onkin jännä kokemus. Kaikki kipu on yhtäkkiä täysin poissa. Hetken aikaa jalatkin tuntuvat puutuneilta. Istun sängyllä ja ihmettelen. En tunne edes valtavaa, koko alavartaloa rutistavaa supistuspainetta, joka epiduraalin kanssa tuntui selkeänä. Kätilökin häipyy ja lupaan painaa kutsunappia, kun painetta ponnistamiseen alkaa tuntua.

Ehkä vartin kuluttua alan taas tuntea jotain, ilmeisesti sitten sitä painetta. Painan nappia ja kätilö saapuu toteamaan, että kohdunsuu on täysin auki ja vauva haluaisi syntyä. Ryhdyn ponnistamaan kätilön ohjeiden mukaan, mutta yllätyn: puoli-istuva asento ei tällä kertaa, juuri spinaalipuudutettuna toimikaan. En saa tuntumaa ja suuntaa ponnistukseen, eikä vauva tule ulos asti. Tuntuu, että olisi päästävä pystyasentoon tai kontilleen.

Kerron tunteestani kätilölle, ja hän ehdottaa synnytysjakkaralle siirtymistä. Istun jakkaralle, mies istuu taakseni tukemaan selkääni, ja kätilö asettuu lattialle. Se toimii! Synnyttäminen on brutaalimpaa kuin muistin, enkä voi käsittää, miten naiset ympäri maailmaa selviytyvät tästä kaikesta ilman kunnon lääkitystä (tai että jotkut kieltäytyvät lääkkeistä vapaaehtoisesti!). Tunnen konkreettisesti vauvan pään liikkuvan synnytyskanavassa ja saan siitä voimaa: seuraavalla supistuksella ponnistan ja tunnen pään plumpsahtavan puoliksi ulos, puudutteesta huolimatta alapäähän sattuu paljon (kiljun kätilölle ”älä nipistä!”, mihin hän ”en se mää oo, se on vauva!”) Seuraavalla ponnistuksella pää on kokonaan ulkona (”Aiaiaiaiai ottakaa se nyt jo kokonaan pois sieltä!!”) ja sitten en enää jaksa mitään supistuksia odotella tai edes tajua onko sellainen meneillään, vaan työnnän vain jotenkin parkaisten koko vauvan ulos.

Siinä se.

Pääsen takaisin sängylle, napanuora vielä kiinni sisälläni ja vauvassa, ja saan lapsen syliini. Istukka syntyy, kohtua painellaan, haavat tarkistetaan, ei ole mitään ommeltavaa.

Pieni ihmispentu ryömii rinnalleni ja alkaa imeä. Kaikki on hyvin. Keho tuntuu vapaalta, tyhjältä ja syvästi tyytyväiseltä, hengitys kulkee. Pian vauva siirtyy isän syliin ja minä hoipertelen suihkuun.

Mikään ei maistu niin hyvältä kuin synnytyksen jälkeinen mehu ja sämpylä.