Ällistyksekseni huomasin tänään, että laskettuun aikaan on enää alle kaksi kuukautta! Tuntuu aivan uskomattomalta, että raskausuutisen jysähtämisestä tajuntaan on kulunut jo puoli vuotta. Tavallaan koko aika on mennyt jonkinlaisessa sumussa: ensin shokissa, sitten pahoinvoidessa, alkusyksy pienessä stressissä elämänpalikoiden etsiessä yhtäkkiä uutta paikkaansa, ja lisäksi melkein koko ajan joko sairaana, hoitaen sairaita lapsia, tai toipuessa viime taudista.

Juuri nyt en jaksa olla kovin positiivinen, vaikka vatsassa (ja myös vatsan ulkopuolisilla lapsilla) tuntuukin olevan kaikki hyvin. Tekee mieli marraskuun kunniaksi hiukan sääliä itseä ja tirauttaa pari kyyneltä loppuraskauden kilometrejä kostuttamaan. Myönnän suoraan, että tuntuu ikävältä, kun niin moni mukava asia on raskauden ja lapsiperhetautikierteen takia elämästä pudonnut pois. Ystäviä jaksan nähdä harvoin, ja silloinkin kun jotain saadaan sovittua, on joku tai jonkun lapsi usein sairaana ja tapaamiset peruuntuvat. Pidempi kävely yhtään minnekään alkaa olla hidasta ja väsyttävää.

Parisuhde taas on pelkkää arjen tasolla liikkuvaa kommunikointia ja pientä kinastelua, joka joskus riidaksi kiihtyessään herättää noita ah niin auvoisia itsesäälin ja marttyyriuden tunteita. Mikä pahinta, en enää oikein edes jaksa kaivata muuta: alan kokonaan unohtaa, että asia nimeltä rakkauselämä oli minulle joskus elämän suola ja sokeri. Nyt elämän mausteena on sen sijaan valtava, painava vatsa. Suhteen parasta elvytyskeinoa eli seksiä kokeilin pitkästä aikaa kerran tässä hiljattain, ja sain orgasmin sijaan hiivatulehduksen. Ei jatkoon.

Katselen kaihoten, kun mies tulee salilta ja korkkaa oluen. Näyttää niin mukavalta! Itse en ole voinut harrastaa liikuntaa lainkaan monta viikkoa aaltoilevien flunssien aikana, ja vähänkin reippaampi liikunta terveenäkin saa vatsan supistelemaan ikävästi. Olo on siis kaikin puolin tukala ja tukkoinen, ainakin siihen asti, että saan taas raahauduttua vesijumppaan. Saimme sentään koko perheen voimin siivottua, mikä helpotti kotona oloa.

Toisin kuin toivotun raskauden aikana, tulevan vauva-ajan ja äitiyden ajattelukaan ei hirveästi lohduta. Vatsan asukkiin olen kylläkin jo kovasti kiintynyt, ja ajattelen häntä jo osana perhettä. Silti on kummallisen ristiriitainen olo, enkä tiedä, voiko siitä puhua suoraan. Ainakaan en voi avautua niille ystävilleni, jotka vielä toivovat kovasti perheenlisäystä, ovat raskaana rankkojen hoitojen jälkeen, tai yrittävät nelikymppisinä sinkkuina sopeutua ajatukseen siitä, että lapsia ei tule lainkaan. Heihin verrattuna oma tilanteeni tuntuu aivan ylenpalttiselta.

Ja silti, kun saan yllätysraskaudesta kertoessani monilta onnitteluja joiden sisältö on suunnilleen ”Hienoa! kyllä universumi osaa yllättää!”, en osaa vastata mitään. Mistä kumpuaa ajatus, että vahinkoraskaus on vain hieno ja onnellinen asia? En tiedä, pitäisikö onnittelijoille kertoa siitä suunnitelmien romahtamisen ja kaiken hajoamisen tunteesta, jonka uutinen aluksi tuotti? Siitä kauhusta, että kehoni on vallattu ilman lupaa ja joudun taas kulkemaan läpi rankkojen ja kivuliaiden asioiden, jotka olin jo kertaalleen käsitellyt, hyvästellyt ja jättänyt taakseni? Huolesta sen suhteen, meneekö kaikki hyvin, miten itse jaksan ja yhdistääkö vai erottaako tämä meidät puolisoina? Siitä ihmetyksestä ja epäreiluuden tunteesta, että elämä sattumanvaraisesti puhkeaa juuri minun kehooni, ja jättää kasvamatta siellä, missä sitä eniten toivottaisiin?

Totta, valitsin itse antaa raskauden jatkua (keskeytys olisi ollut omalla laillaan rankka kokemus) ja uuden tyypin saapuminen maailmaan on myös hieno ja ihmeellinen asia. Minä en ole joutunut luopumaan lapsihaaveesta, enkä tietenkään edes yritä verrata omia hankaluuksiani lapsettomuuden suureen suruun (eikä muuten mieleeni myöskään ikimaailmassa tulisi kuvata sitä ”universumin suunnitelmaksi”). Mutta jouduin minäkin luopumaan: luovuin toistaiseksi töistäni, hyvästä olostani, ja ennen kaikkea haaveestani siitä, mitä elämä tulee tulevina vuosina olemaan. Toivoin, että nelikymppisenä viimein saisin otteen hieman kaoottisesta elämästäni, mutta toisin kävi: tuntuu, että omat toiveeni oman elämäni suhteen toteutuvat vain harvoin. Yleensä kaiken yli kävelee brutaali todellisuus, joka tallaa unelmani ja pakottaa etsimään toisen suunnan.

Tai siis: annan todellisuuden kävellä unelmieni yli. Tässäkin tapauksessa lopulta itse valitsin antaa uuden vauvan tulla. Onko se aitoa optimismia elämän suhteen, vaiko sittenkin vain velvollisuudentuntoa ja halua saada hyväksyntää mieheltä, sukulaisilta ja yhteiskunnalta? Onko se taitoa sopeutua, vai sitä että kieltää itsensä ja omat toiveensa antautuessaan muiden palvelukseen? Oliko se sittenkin jonkinlaista kohtalonuskoa siihen, että juuri tämä alkio halusi tulla maailmaan, vaiko vain pelkoa, että en kestäisi aborttia? Vai onko biologinen äitiys niin vahva vietti, että se on sittenkin suurin toiveeni elämässä, vaikka en sitä ajatusten tasolla täysin tunnistakaan? Olenko vauvasta onnellinen vai onneton?

Ainakin olen todella iloinen siitä, että lapset iloitsevat pikkusisaruksesta. Toivon totisesti, että saadessani nyt vatsassani köllivän vauvan syliini, olen itsekin iloinen.

Marraskuu, flunssaputki ja potkut töistä (ei tosin minulle, vaan miehelle). Siinäpä ne tärkeimmät tähän pimeään vuodenaikaan, joka pääsi taas yllättämään ankeudellaan. Onneksi sentään kaupunki peittyi yhtäkkiä päiviä valaisevaan lumivaippaan!

En tiedä, onko syynä alkuvuodesta sairastettu korona vai raskauden heikentämä vastustuskyky, mutta kärsin jo neljättä kertaa tänä vuonna pitkästä, viikkoja kestävästä yskästä ja kurkkukivusta. Saman tyyppistä päiväkodista saatua vaivaa on jatkuvasti myös muilla perheen jäsenillä, ja yöt kuluvatkin rattoisasti yskivää, viereen ryömivää kuopusta lohdutellen ja hänen potkujaan vältellen (mikä ei yleensä onnistu, vaan vatsakin on saanut jo useamman mojovan tällin).

Elämä tosiaan yllätti perheemme taas, tällä kertaa työrintamalla: mies irtisanottiin. Minä taas olen ensi kuussa jäämässä äitiyslomalle, joten tuloni eivät ole ainakaan noususuunnassa. Kun vielä asuntolainan korot hiljattain pompsahtivat useamman satasen kuussa ja ruokakin tuntuu kallistuneen, on rahatilanteemme tällä hetkellä suorastaan kutkuttavan mielenkiintoinen!

Onneksi asumme Suomessa (emmekä esim. USA:ssa, missä työpaikan mukana menee myös terveydenhuolto jne). Tukea saa, ja vaikka tulotaso putoaa, pysymme pinnalla. Itse olen jollain tavalla jopa helpottunut siitä, ettemme voikaan ostaa autoa ja joululahjoja aikuisille – shoppailu ja materian kulutus nimittäin ahdistaa minua vuosi vuodelta enemmän, ja silti siihen on tässä yhteiskunnassa niin helppo lipsua, jos rahaa on vähänkään ylimääräistä. Nyt ei ole. Oikeastaan perheemme viime vuosien hetkellinen keskiluokkainen tulotaso on muutenkin ollut minulle poikkeuksellista, sillä olen ollut koko aikuisikäni pienituloinen. Toki olen rahasta nauttinut, etenkin omistusasumisesta kivassa asunnossa, mutta asioista luopuminen ei yleisesti ottaen ole minulle kovin vaikeaa. Itse asiassa, kuullessani yllättävän irtisanomisuutisen näin monien mahdollisuuksien avautuvan!

Nythän meitä ei pidättele mikään: voisimme vaikka muuttaa osittain omavaraiseen ekokylään jonnekin Keski-Suomeen ja asua siellä halvalla! Bonuksena loppuisi tämä ikuinen ahdistukseni, jonka nykyajan mainstream-elämäntyylin planetaarinen itsetuhoisuus minulle aiheuttaa. Ainakin itse eläisin hieman enemmän arvojeni mukaisesti.

Toisaalta, niin mukavaa turvaa kuin omavaraisuus nykytilanteessa loisikin, olen melko surkea maataloushommissa. Mieheni on vielä surkeampi (viime kesänä hän ”auttoi” hienosti palstallamme niittämällä rikkaruohojen ohella myös naapurin sipulit ja perennat maan tasalle). Ehkä meidän siis pitäisi sittenkin repäistä, laittaa koti vuokralle, pakata perhe pakuun ja muuttaa Etelä-Eurooppaan! Rakastan vuodenaikoja, mutta vähempikin aika talvea riittäisi – pimeyden laskeutuessa ja vihreyden kadottua huomaan mielialani painuvan yhä matalammalle. Toista olisi työnnellä vauvaa Barcelonan rantabulevardilla… ja ruokakin Espanjassa olisi halvempaa. Tai miksei vuokraisi pikkuista kotia vaikkapa jostain Etelä-Saksan Bodenseelta, missä kukat kukkivat jo maaliskuun alussa, mies voisi harrastaa pyöräilyä ja haeskella töitä ja minä saksankielentaitoisena integroisin meidät oitis paikallisyhteisöön. Vaihtelu virkistää!

Sitten kuitenkin muistin, että esikoisen isällä saattaisi olla hieman sanomista siihen, jos päätän vaihtaa hänen tyttärensä koulun aurinkorannikolle muutaman tuhannen kilometrin päähän. Eikä viimeisillään raskaana ehkä muutenkaan kannata alkaa puuhata muuttoa. Myöskään puoliso ei heti innostunut näistä skenaarioista, mikä lienee ymmärrettävää, sillä henkinen isku irtisanomisen osuessa kohdalle oli kova. Mitään irtisanomisaikaakaan ei ollut, sillä mies oli vaihtanut työpaikkaa alle puoli vuotta sitten ja joutui lähtemään koeajalta. Toistaiseksi laskeskelemme, miten saamme rahat riittämään jouluun asti, ja katsotaan jatkoa sitten.

Onneksi rahan määrästä huolimatta olen rikas: on perhettä ja ystäviä, on koti ja vettä juotavaksi, saunavuoro, puhdasta ilmaa ja metsää ympärillä, on kirjasto täynnä hyviä kirjoja, on peritty piano, soittoa ja laulua, on kaupunki täynnä kauneutta, kuuden euron konsertti- ja uimahallilippuja ja jopa ilmaisia taidegallerioita (tästä tosin kiitos kuuluu taiteilijaparoille, jotka eivät saa työstään palkkaa vaan maksavat kalliita galleriavuokria – tämä pienenä kulttuuripoliittisena kommenttina tähän väliin).

Niin, vaikka olen joskus yksin lapsen kanssa asuessani elänyt vuosia virallisen köyhyysrajan tuntumassa, en ole onneksi koskaan joutunut tuntemaan olevani köyhä. Olen onnekas, kun olen kohtalaisen terve ja pystyn perheen ja sukulaisten luomien turvaverkkojen ansiosta luottamaan siihen, että elämä kantaa enkä esimerkiksi hätätilanteessakaan joudu ikinä taivasalle (vaikkakaan vanhempien vierashuoneeseen muuttaminen ei ehkä realistisesti olisi se hienoin vaihtoehto viiden hengen perheelle). Syy koko aikuisikäni matalana pysyneeseen tulotasooni on yksinkertaisesti se, että en pidä stressaavasta elämästä, jonka kokopäivätyö tuo tullessaan – en kestä sitä. Sen sijaan olen hyvä tarvittaessa kestämään kuun lopussa koittavaa hetkellistä rahattomuutta, koluamaan kirpputoreja, etsimään punalaputettuja aletuotteita ruokakaupasta ja ruokkimaan perhettä halvalla linssisopalla.

Sitä on edessä jälleen. Tänään oli kuitenkin kiva päivä, sillä pääsin yskästä huolimatta töihin ja kohtaamaan ihania oppilaitani. Mukavaa on myös se, että toisin kuin kevytyrittäjänä ollessani, sairaslomapäivät eivät heti näy miinuksena palkkapussissa. Meidän tilanteemme on siis ihan ok.

Monilla on kuitenkin asiat paljon huonommin, jos työttömyys jatkuu tai terveys pettää. Olen aiempina vuosina pyrkinyt etenkin joulun alla aina antamaan rahaa tai ostamaan lahjoja myös kotimaan hyväntekeväisyyteen, etenkin vähävaraisille lapsiperheille. Tänä vuonna tästä pitää ehkä tinkiä, mikä harmittaa paljon.

Jos sinulla on mahdollisuus ilahduttaa, muista esimerkiksi Joulupuu-keräys!