Huomioita raskauden 3. kolmannekselta

Seison vaatekaapilla ja tuijotan epäuskoisena kapeavyötäröisiä farkkuja, jotka muka ovat minun. Olenko oikeasti joskus ollut noinkin ohut? Sama hämmästys nousee, kun järjestelen (vihdoin) kuvia toissakesältä. Että voi ihminen näyttää keveältä! Ja entä sitten kadulla ja kahviloissa kävelevät naiset, joiden vyötäröt ovat kapeampia kuin muu vartalo – miten he eivät katkea keskeltä?

Pallomahasta on tullut minulle normi. Olen taas tottunut olemaan iso, ja hämmästyn joka kerta, kun joku kysyy raskaudestani ilman, että olen kertonut siitä hänelle. Näkyykö tämä muka niin selvästi? No, kyllä se näkyy. Pitkälle. Olen jo yhtä valtava kuin esikoisen kanssa viimeisilläni, ja vielä pitäisi melkein kolme kuukautta jaksaa! Onneksi selkävaivat ja lonkkakivut loistavat poissaolollaan, mistä olen kiitollinen. Vauhti vain on hidastunut ja otan nokosia joka välissä – viimeksi torkahdin bussiin, sitä ennen kirjaston mukavaan nojatuoliin.

Maha myös painaa, etenkin ylöspäin. Sisäelimet ovat aivan lytyssä, ja varsinkin iltaisin ahdistaa ja närästää. Rintsikat kuristavat ikävästi (vaikka käytössä on useita kokoja normaalia suurempi ympärysmitta), mutta toisaalta heti kun kotiin tullessa annan liivien singahtaa auki, painavat ylisuuret roikkotissit ryhdin kumaraan. Huoh.

Siinä missä ennen katselin raskaana olevia ja vauvojen äitejä välinpitämättömästi, tuntien onnea ja helpotusta omasta vapaudestani, ovatkin he nyt kohtalotovereitani. Ja kaikki muut raskaana olevat ja vauvojen äidit näyttävät hirveän nuorilta. Jotenkin melkein hävettää olla raskaana tässä iässä! En todellakaan hehku rusoposkista äitiyden suloa, vaan taaperran menemään toppatakissani silmäpussit ja huulijuonteet vuosi vuodelta syveten. Tosin tarkemmin ajatellen en kyllä tainnut hehkua mitään raskaussuloa edellisilläkään kerroilla… olen ehdottomasti parhaimmillani ei-raskaana.

Kerään myös kiloja kunnioitettavaa tahtia. Olen jo lähes 15 kiloa massiivisempi kuin ennen raskautta. Sitä mukaa kun liikkuminen on hidastunut, on syömisestä tullut elämäni pääasiallinen sisältö ja suurin nautinto. Työpäivien ehdoton kohokohta on lounasbuffet! Ja illan mittaan on mukava napostella vähän sitä sun tätä.

Sen lisäksi kala-kasvissyöjän ruokavaliooni on hiipinyt uusi lisä: mustamakkara. Tämä tamperelainen peruselintarvike oli viimeinen lihapitoinen asia, jota vuosituhannen alussa vielä söin vaikka muuten tein vain kasvisruokaa, ja näköjään se on myös ensimmäinen asia, johon tarraudun kun huomaan taas janoavani verta. En siis todellakaan suosittele nykyajan valtavirran hullutusta eli jatkuvaa, jopa päivittäistä lihan syöntiä kenellekään! Mutta pakko se on myöntää jostain syvältä tamperelaisuuteni ytimestä: on meinaan hyvää puolukkahillon kanssa. Siis jos ei ajattele tehotuotettuja sikaparkoja.

Teurastuksesta puheen ollen, huomaan miettiväni paljon syntymää ja kuolemaa. Luen välillä uutisia ja ihmettelen asioiden julmuutta. Ja typeryyttä. Soittelin 90-vuotiaalle tuttavalle ja hänen toteamuksensa on niin tosi: ohikulkumatkallahan täällä vain ollaan. Se ajatus vie paljon painoa pois harteilta, kun lukee uutisia (saati kaikenmaailman kommenttipalstoja, joilla ihmiskunta pääsee oikein loistamaan puuttuvalla halullaan ymmärtää). Elämän lyhyys ja sattumanvaraisuus tuntuu tavallaan lohdulliselta. Aika pianhan tämä jo loppuu, joten on syytä nauttia mistä voi, tehdä parhaansa ja hyväksyä loput.

Tyttärilläni on kuitenkin luultavasti vielä pitkä matka edessä. Lapsuuden ilon ja ihmetyksen katselu lähietäisyydeltä lienee vanhemmuuden parasta antia, mutta sitten lapsillekin koittaa teini-ikä ja nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Pitkän aikaa sitäkin matkaa äiti kulkee vierellä ja taustalla. Ja saa ehkä joskus lapsenlapsia hoidettavakseen.

Onko tässä koko kiertokulussa oikeastaan mitään järkeä? Sukupolvi toisensa jälkeen ihmettelemme elämän tarkoitusta, emmekä sitä keksi, mutta saamme silti syviä merkityksellisyyden tunteita tekemällä lisää ihmisiä, jotka vuorostaan ihmettelevät elämän tarkoitusta, eivätkä sitä keksi, ja hakevat taas merkitystä lisääntymisestä, jne… Jokaisen sukupolven tehtäväksi jää vain luoda merkityksellisyyden tunteita itselleen työstä, harrastuksista, taiteesta, luonnossa olosta, uskonnosta, urheilusta, yhdessäolosta, nautinnosta, mistä milloinkin… Ja huolehtia edellisestä ja seuraavasta sukupolvesta ja tietenkin toisistaan. Mitään sen kummempaa, absoluuttista merkitystä ihmisen olemassaololle ei ole tiedossa, satumme nyt vain olemaan olemassa.

Hassua.

Vatsassa potkii ja liikuskelee joku terhakkaasti. Hän ei pohdi merkitystään, hän ON.

Ehkä voisin oppia häneltä. Irtaudun ihan kohta omista, ainaisista ajatuksistani, joiden ihminen usein luulee olevan todempaa kuin todellisuus, ja joihin todellisuuden äärettömyys typistyy. Irrotan myös tästä niskavaivoja, riippuvuutta, adhd:ta, masennusta ja ties mitä aiheuttavasta ”äly”puhelimestani (nämä laitteet ja some muuten varmaan joskus vielä kielletään ainakin alaikäisiltä, ja sitten ihmetellään niiden holtitonta käyttöä, niinkuin nyt ihmetellään entisaikojen tapaa tupakoida kaikkialla!) Hengitän syvään, tai siis niin syvään kuin palleaa puristava vatsa antaa myöten, ja olen. Tajuan, missä olen ja mitä koen. Marraskuuta. Viileää, pimenevää, kostealta tuoksuvaa suomalaisen talven alkusoittoa.

Nyt. Ja nyt.

Tässä kehossa tuntuu täydeltä. On yksi selkeä suunta, jonne mennä. Kohti syntymää.

Siellä se pikkusisko on! Kolmevuotias pussailee jo  masua, tunnustelee potkuja ja ehdottaa, että vauva voi sitten nukkua hänen vieressään. Varhaisteini ottaa toistaiseksi coolisti.
Perhe Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään Syvällistä

Lokakuinen Biarritz ja Pariisi avec les lapset

Aallot lyövät rantaan Plage du Port Vieuxissa aivan majapaikkamme edustalla. Ilta on nousuveden aikaa.

Viime vuonna tähän aikaan koronarajoitukset olivat hellittäneet sen verran, että matkustaminen oli taas mahdollista. Suomea ja kodin seiniä oli koronakesänä nähty tarpeeksi ja jonnekin oli päästävä, mutta minne? Junamatkailu tai lyhyt lento olisi paras vaihtoehto, mutta missä Euroopassa on lokakuun lopussa vielä mukavat säät? Minne kannattaa mennä kaksivuotiaan ja kymmenvuotiaan kanssa? Junalla Helsingistä pääsee vain itään tai pohjoiseen, eikä kumpikaan suunta tällä kertaa houkutellut. Aurinkoisessa Espanjassa ja Italiassa taas oli oltu jo usemman kerran… mutta miten olisi Ranska? Esikoinenkin pääsisi hiukan testailemaan koulussa opittuja ranskantaitojaan.

Lopulta auringonkaipuu veti etelään, valtameren kaipuu rannikolle ja jokin rajaseutujen ja marginaalikulttuurien kaipuu ohjasi ajatukset Baskimaahan. Biarritz vaikutti äkkinäisellä googlaamisella kivalta ja ranskalaisittain rennolta paikalta. Sinne! Koska välilasku olisi joka tapauksessa Pariisissa, päätimme viettää sielläkin muutaman päivän.

Valitsimme majapaikkamme näköalan perusteella. Toki myös sijainti kävelykadulla Biarritzin keskustassa oli kiva juttu.

Saavuimme Biarritziin myöhään illalla ja löysimme Air bnb -majapaikan avaimen sovitusti kynnysmaton alta. Kuten niin usein rantakaupungeissa, haisi tämäkin vanhassa talossa sijaitseva kämppä lievästi homeiselta. Sen sijaan sijainti oli loistava, minkä huomasimme seuraavana aamuna avatessamme ikkunaluukut ja katsoessamme suoraan merelle ja söpölle pienelle Port Vieux -rannalle. Ovesta ulos astuessamme olimme heti kauniilla, vanhoilla, ravintoloiden ja putiikkien reunustamilla pikkukaduilla Biarritzin kompaktissa ytimessä. Heti kotiovelta löytyivät maukkaat nutella-crepet ja kotikadulta myös pikkukaupungin vanhin nälöalakahvila, mosaiikkilattiainen Cafe Miremont.

Biarritzin Côte des Basques -ranta on surffarien suosiossa. Kaksivuotiaalle riitti riemua pienistä aalloista rantahiekalla laskuveden aikaan.

Biarritzissa tärkeintä on Atlantti. Majapaikkamme eteläpuolella levittäytyi surffareita pursuava Cote des Basques -ranta silkkisine hiekkoineen ja aaltoineen. Nousuveden aikaan hiekkaranta hävisi kokonaan, ja vesi tyrskysi melkein rantakadulle asti. Oli ihanaa tehdä itsekseen pieniä iltakävelyitä rantaan, kun puoliso hoiti omaa nukutusvuoroaan. Mies taas nautti muutaman tunnin surffikurssista, joita järjestettiin rannalla lähes päivittäin.

Kämppämme pohjoispuolella rantaelämää tarjosi kaupungin keskustan Grande Plage, jonka biitsiä reunustavat fiinimmät ravintolat ja hotellit. Rantojen välillä on komeita rantakallioita, ja vähän kauempana kohoaa Biarritzin majakka.  Lokakuussa kuumin turistikausi oli jo ohi, ja saimme ilman ruuhkia nauttia meren monista kasvoista – ja upeista auringonlaskuista!

Pieni Port Vieux aivan kotiovellamme oli suosikkirantamme pienempine aaltoineen. Vesi oli viileää, mutta uimakelpoista. Iltaisin aallokko oli kuitenkin välillä hurjaa, ja seurailin sydän syrjällään ranskalaisten uimakouluryhmien pyörimistä murtuvissa aalloissa märkäpuvuissaan. Meidätkin nousuvesi ja sen mukanaan tuoma kallioihin lyövä ristiaallokko pääsi yllättämään kerran, kun esikoinen ei aallokossa koirauintitaidoillaan päässytkään enää uimaan rantaan päin. Onneksi puoliso oli itsekin vedessä ja kävi hakemassa tytön rantaan. Huhhuh!

Viikonloppuna huomasimme, että läheisessä Espeletten kylässä vietetään chilifestivaalia. Mikä oiva syy juhlaan! Sinne siis. Vuokrasimme auton, ajoimme Espeletten liepeille ja sukelsimme koko kylän kadut vallanneeseen aitobaskilaiseen kansanjuhlaan. Torviorkesterit soittivat, baskerit lentelivät ilmaan, kaduilla myytiin jos jonkinlaista herkkua piirakoista viineihin ja kaikkialla talojen seinillä ja kojujen nurkilla roikkui valtavia kimppuja chiliä.

Lapsille oli pomppulinnaa ja hattaraa, miehelle lihaisaa ja juustoisaa maisteltavaa ja minulle söpöjä käsityöläis- ja korukauppoja katseltavaksi. Ympärillä levittäytyi kumpuileva ranskalainen maaseutu. Aivan mahtava päivä – jonka jälkeen oli kiva palata omalla autolla tuttuun Biarritziin ja oman majapaikan rauhaan.

Yhden kauniin päivän vietimme Bayonnessa, jonne pääsi mukavasti bussilla puolessa tunnissa. Kaupungin keskustaa halkoo joki ja baskimaalainen arkkitehtuuri on hurmaavaa. Kiertelimme pikkukaupoissa, söimme kauppahallin aukiolla purilaiset ja tarkkailimme koronarajoitusten vastaisia mielenosoituksia. Toisenlaista aktivismia oli näkyvissä keskustan sivukujilla, joilla liehuivat ylpeästi baskimaan liput ja kansallismieliset laulut soivat.

Illaksi ehdimme supermarketin kautta kotiin, ja katselimme (jälleen kerran) kaunista auringonlaskua lasten mennessä nukkumaan.

Biarritzin alue on Ranskassa asuneen ystäväni sanoin ”Ranskan rentoilunurkka”. Siinä missä Rivieran puolella hienostellaan ja sisämaassa ollaan niin kovin perinteikkään ranskalaisia, näki Biarritzissa lungeja surffareita ja kuuli jopa ravintoloissa ja kaupoissa puhuttavan englantia!  Lapsiperhekohteena pikkukaupunki oli ihan toimiva, vaikka jalkakäytävillä sinne tänne säntäilevä ja mereen epäröimättä juokseva parivuotias aiheuttikin vanhemmilleen melkoisesti ylimääräistä sydämentykytystä. Haavereilta onneksi säästyttiin, mitä nyt kerran kuopus onnistui juoksemaan täysillä päin ravintolan terassipöytää, mistä aiheutui pieni vekki päähän ja iso poru (joka laantui kuitenkin tarjoilijan kiikuttamaan jääpussiin ja suklaakonvehtiin).

Yhdeksään päivään Biarritzissa mahtui pari sadepäivää, jolloin kävimme akvaariossa ihmettelemässä mereneläviä ja ihailimme tyrskyjä. Muuten lokakuun lopun säät hellivät meitä mukavilla 20-25 asteen lämpötiloilla. Kelpasi syödä jätskiä rannalla ja istuskella terasseilla!

Mutta sitten oli aika pestä hiekat Air bnb -kämpän lattioilta, tyhjentää viimeisenä iltana jääkaappi Espeletten siidereistä ja juustoista, ja suunnata aamuvarhaisella kohti Pariisia. Paitsi ettemme päässeet minnekään, sillä lentokenttä oli sumun vallassa. Pikkuruisella kentällä ainoana huvituksena kahvilan ja kioskin lisäksi olivat liukuportaat, joissa parivuotiaan kanssa tuli muutama kymmenen kierrosta huviteltua, ennenkuin parin tunnin kuluttua vihdoin pääsimme koneeseen. Onneksi lentomatka oli lyhyt, ja pian jo tupsahdimme taksilla Pariisin viidenteen kaupunginosaan ja tapasimme Air bnb -emäntämme Sophien kadunkulmassa.

Oi Pariisi! Jokin siinä vetää puoleensa ja aiheuttaa kaipuuta aina vain. Joskus siellä on ihanaa, joskus kamalaa. Ensikosketukseni Pariisiin oli väsyttävä turistivaellus kesähelteellä katupölyssä töykeiden tarjoilijoiden pompoteltavana ja Riemukaarta liikenteen yli kuikuillen. Toinen matkani oli yhtä ihanaa Pariisin kevättä ystävän luona: Bellevillen baareja, suutelua pariisilaisessa porttikongissa, kukkivia puistoja ja yöllisiä pyöräilyjä Seinen varrella. Pariisi on tätä ja paljon muuta.Nyt se oli parivuotiaan temmellyskenttä ja kymmenvuotiaan ihailun ja ihmetyksen kohde. Ja vanhemmille hiukan hermostuttava, mutta kuitenkin yllättävän kiva perhematkakohde.

Työnjakomme meni suunnilleen niin, että minä ja esikoinen nautimme täysin siemauksin Maraisin pikku kaduista putiikkeineen, Louvresta (jonne ostimme liput etukäteen ja keskityimme vain yhteen siipeen), Eiffeltornista (jonne emme ostaneet, emmekä niinkään nauttineet yli tunnin jonotuksesta) ja kaupungin tunnelmasta. Kaksivuotias isineen taas nautti leikkipuistoista, joiden tarjonta keskusta-alueella tosin osoittautui luultua nihkeämmäksi – sitä paitsi parhaaseen puistoon piti jonottaa ja maksaa pääsymaksu! Lisäksi useimmissa puistoissa oli suihkulähteitä, joihin kuopus halusi aina uimaan ja vähintäänkin kasteli hihansa tai ehti juoda vettä, kun silmä vältti. Parina iltana mies kävi rauhassa omilla kulinaarisilla seikkailuillaan minun kokkaillessani pastaa lapsille.

Majoituimme todella kivassa ja pariisilaisittain kohtuuhintaisessa pikku Air Bnb’ssa, joka sijaitsi Pantheonin ja Jardin du Luxembourgin välimaastossa. Alue on rauhallista, mutta lähikorttelissa sijaitsevan Sorbonnen yliopiston ansiosta täynnä opiskelijoita ja pikku kuppiloita. Kävellen pääsi Notre Damelle ja moneen muuhun paikkaan, ja matka Eiffeltornille sujui kätevästi bussilla maisemia katsellen. Metroon emme lastenrattaiden kanssa edes yrittäneet.

Näkymä ikkunastamme.
Lokakuinen Jardin du Luxembourg.

Yhtenä iltana tein oman pikku iltakävelyn Île Saint Louisilla ja ympäröivissä kaupunginosissa. Uppouduin täysin siemauksin romanttiseen tunnelmaan ja nautin kaikesta kauniista ympärilläni: Seine, vanhojen katulyhtyjen valot, taidegallerioiden kadulle näkyvät avajaiset, turisteille haitaria soittavat muusikot… Olin melkein tippa linssissä tästä omasta hetkestäni ja vannoin tekeväni kävelyn vielä joskus jonkun ihanan kanssa. (Hyvä on, 99% todennäköisyydellä se joku tulisi olemaan mieheni, mutta saa kai sitä edes hiukan haaveilla ranskalaisesta rakastajasta?) Toisin kuin eteläisemmässä Euroopassa, Pariisissa onnistuin todistettavasti myös sulautumaan paikallisväestöön, sillä pari kertaa joku ranskalainen kysyi minulta tietä jonnekin! Toki integraationi alkeisaste paljastui heti, kun avasin suuni ja aloin mongertaa pariisia suomen aksentilla.

Emme käyneet Centre du Pompidoussa tai muissa museokohteissa, joissa olisi varmasti ollut lapsillekin kivaa koettavaa. Ainoa ”lasten”museokohteemme oli Grande galerie de l’evolution, joka oli sadepäivänä tupaten täynnä perheitä ja täytettyjä eläimiä. Emme olleet vaikuttuneita, mihin tosin ehkä vaikuttivat myös matalat verensokerit ruuhkaisessa kahvilassa. Sen sijaan Pantheon yllätti positiivisesti! Se ei ollutkaan vain hieno pömpeli, vaan tulvillaan Ranskan intellektuellia historiaa ja käyntimme aikaan myös komeaa nykytaidetta.

Tämän tavaratalon kahvilasta näkee pienempikin pitkälle.

Neljä päivää Pariisissa oli ihan sopiva tällä kokoonpanolla, ja sitten olikin jo mukava lähteä kotiin lepäämään. Kokonaisuudessaan rantaloma-kaupunkiloma-yhdistelmä oli oiva kokonaisuus. Saimme kokea aivan mahtavan kahden viikon annoksen syksyistä Ranskaa – matka, jota oli ihana muistella tänäkin syksynä!

Perhe Matkat