Olen saapunut pisteeseen, jossa maha on jo tukevasti pystyssä eikä piiloudu enää kätevästi löysän paidan ja kasvaneiden rintojen katveeseen. Tällä on muutamia seurauksia niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. En ole enää vain minä, vaan virallisesti ja näkyvästi odottaja.

Ensinnäkin oli aika tunnustaa uudessa työpaikassa, että olen sitten jäämässä äitiyslomalle tuossa joulun alla. Vaikka luottamukseni suomalaisen työelämän perheystävällisyyteen onkin kohtalaisella tasolla, harjoitin kuitenkin tervettä kyynisyyttä ja pidin masun visusti piilossa siihen asti, että työsopimus oli allekirjoitettu ja työt hyvässä vauhdissa.

Onneksi asiaan suhtauduttiin hyvin. Samoin kuin siihen, että sain samaan syssyyn lapselta päiväkodista flunssapöpön ja jouduin jäämään sairauslomalle. Edellisellä viikolla taas lapsi itse oli kipeä ja muistin, miten stressaavaa työssäkäyvien vanhempien arki on: aina joku lapsi on sairas ja valvottaa öisin, ja aina jonkun pitää jäädä kotiin ja tuottaa pettymys työpaikalla. Ja sitten saa itse saman taudin.  Ihan kamalaa! Tuntuu, että korona-ajan desinfiointien jälkeen sairaudet ovat ainakin tuplaantuneet, tai siis kenelläkään ei ole minkäänlaista vastustuskykyä jäljellä. Huoh. Miten ikinä sopeudun arkeen vielä useamman sairastelijan kanssa?

Toisekseen vatsa alkaa tuntua jo pieneltä liikuntarajoitteelta. Kiloja on kertynyt yhtäkkiä, ja olo on entiseen verrattuna kömpelö. Siinä missä pahoinvointi tyrmäsi liikunnan ilon kesällä, alkaa vatsa nyt tehdä samaa. En pysty enää hyppimään ja pomppimaan mukavasti, en telmimään lattialla lapsen kanssa, en makaamaan mahallani, en tekemään joogan vartalonkiertoliikkeitä enkä muutenkaan uskalla tehdä mitään järin akrobaattista tai äkkinäisiä liikkeitä sisältävää. Tanssia ja vapaata liikettä rakastavalle voimistelijalle tämä on joka kerta jonkinasteinen järkytys (tosin kerta kerralta pienempi).

Sen sijaan pystyn yhä ohjaamaan paikallisessa urheiluseurassa leppoisaa jumppatuntia ja paljon hengittelyä sisältävää iltajoogaa, mikä tuntuu ihanalta näin keskiraskaudessa. Nämäkin alkavat kuitenkin pikkuhiljaa vaatia yhä enemmän soveltamista. Viime vuodet opetin joogaa työkseni, joten ero liikuntamäärissä on melkoinen. Se tuntuu heti myös mielialassa, joka on taas laskusuunnassa. Päivät kuluvat, ja minä olen yhä enemmän hukassa.

Nimenomaan joogan opetustyö on ollut se, joka on viime vuodet kantanut minua läpi hieman hankalampienkin aikojen. Joogan tyyppiset harjoitteet sinänsä ovat olleet tärkeässä roolissa mielialojeni tasapainottamisessa, mutta niitä on todella vaikea ryhtyä tekemään alakuloisena yksin. Sen sijaan kun itse opettaa, on pakko a) mennä paikalle ja b) joogata itsensä tilaan, jossa voi välittää hyvää muille.

Koko uutta työtähän en siis olisi tarvinnut, jos olisin voinut jatkaa vanhoja hommiani ja laajentaa yritystoimintaani, mutta raskaus pani kapuloita niihin rattaisiin. Uusiksi menivät siis niin työ, hyvinvointia ylläpitävät liikuntatottumukset kuin koko ajatukseni siitä, kuka olen ja miksi. Kuten muidenkin raskauksieni aikana, koko joogahommeli nimittäin näyttäytyy yhtäkkiä jotenkin omasta elämästäni vieraantuneelta. Kehollisesti raskausjooga toki tekee hyvää. Mutta henkisesti tukeudun paljon luontevammin luonnonläheisyyteen metsäkävelyillä ja etsiydyn vanhojen harrastusteni, kuten musiikin ja taiteen pariin.

Olen alkanut pohtia, onko jooga sittenkään minulle se oikea polku. Onko se ennemminkin juuri opettaminen? Tänä syksynä opetan työkseni suomen kieltä, ja ihmeesti tämä elämäni kolmas alan vaihtokin tästä näyttää taas jonkin yleissivistyksen turvin lutviutuvan. (Laaja-alaiselle humanistille ei mikään inhimillinen ole vierasta! Kiitän tässä samalla vuosituhannen alun professoreitani, jotka kannustivat opiskelijaa tehokkaan valmistumisen sijaan ottamaan sivuaineiksi kaikenlaista, mikä kiinnostaa, kuten filosofiaa, kieliä ja kirjallisuutta.)

Niin, yllätysraskaus on siis heivannut minut uusille urille paitsi tekemällä minusta nelikymppisen odottajan, myös saamalla minut kyseenalaistamaan koko elämäntehtäväni (jälleen kerran). Joku voisi tietysti ajatella, että kolmen lapsen vanhemmuudessa on jo elämäntehtävää kerrakseen. Ja niinhän se onkin, ja perheen saamisesta ylipäätään olen tietysti superkiitollinen. Minulle, ei lapsi-ihmiselle, äitiyteen liittyvien toimenpiteiden päivittäinen suorittaminen on kuitenkin enemmänkin pakkopullaa, joka vie aikaa siltä… Joltakin. Miltä?

Entä jos osaisinkin uuden vauvan syntyessä edes joksikin aikaa (vuodeksi?) laskeutua siihen ajatukseen, että kotiäitiys sinänsä riittää, on tärkeä tehtävä? Miksi se on minulle niin vaikeaa? Miksi sydämeni ja intohimoni vievät minua aina poispäin lapsista, joita kuitenkin rakastan enemmän kuin mitään muuta?

Ei elämä näköjään helpota keski-iässä. Ihan yhtä ulalla sitä on edelleen.

Raskaana olevan ja rahattoman perheenäidin syksyiset sohvamatkat osa 2 kohdistuu Latinalaiseen Amerikkaan.

Ah, Argentiina! Sydämeni sykkii monelle paikalle maailmalla, mutta isohko osa aorttakammiotani on omistettu Argentiinalle. Maa on sitä ja tätä kuten minäkin: vastakohtia, intohimoja, hiljaisuutta, kuumuutta, jäätä, tanssia, musiikkia, luovuutta, suruja, iloja, avoimuutta ja edistystä, vanhoja perinteitä, Eurooppaa, Amerikkaa, aina vaeltavia kulkureita ja ikuisesti kodin, uskon ja jalkapallojoukkueen nimeen vannovia perheitä. Vuoristoja, tropiikkia, merta ja aavaa tyhjää pampaa.

Me lähdimme aikanaan Argentiinaan tammikuun lopulla ja viivyimme kuusi viikkoa. Opiskelimme alkeiskurssin verran espanjaa, saimme asuntomme vuokrattua osaksi aikaa ja otimme töistä lomaa ja palkatonta vapaata. Lapsia ei vielä ollut, joten reppureissaaminen oli helppoa. Sen kuin vain hyppäsi Buenos Airesiin vievään koneeseen ja perillä alkoi ihmetellä maailmaa. Ah!

Liikuimme Argentiinan loputtomilla tasangoilla yhteensä pari tuhatta kilometriä busseilla, joiden mukavilla penkeillä saattoi nukkua ja joissa tarjoiltiin pientä evästä ja juotavaa. Viivyimme vähintään viikon jokaisessa kohteessa, Buenos Airesissa kaksi. Espanol Uno & Dos -kurssien oppien avulla onnistuimme paitsi selviytymään reissussa, myös hieman tutustumaan paikallisiin ihmisiin. Argentiinalaiset ovat helposti lähestyttävää porukkaa, vaikka kieltä osaisi vain vähän.

Argentiinan pääkaupunki Buenos Aires on ihanasti Etelä-Amerikkalainen, mutta kuitenkin eurooppalaiselle helppo kaupunki olla ja liikkua. Verkkokalvoille piirtyivät kirkkaat värit ja katutaide, iholle aurinko ja lämpö, korviin kaupungin ja reippaiden mielenosoitusten äänet mutta myös rannikon luonnonpuiston linnunlaulu. Recoletan hautausmaa Eva Peronin monumentteineen ja lukuisine kissoineen oli rauhallinen kohde. Palermo Viejon ja San Telmon kaupunginosien tunnelma, pikku putiikit ja ravintolat olivat suosikkejamme. Makumaailmat ovat kaikkialla maassa melko lihapainotteisia, mutta maissipiiraat ja italialaissiirtolaisten perintöä olevat pizza margharitat pelastivat monesti kasvissyöjän päivän!

Buenos Airesista käsin teimme muutaman yön retken lähistölle paikallisten suosimiin rantakohteisiin ja piipahdimme laivalla Uruguayn puolella. Ja tietysti kävimme myös tangotunnilla, missä kävi selväksi,että suomalaisella ”pitkä, lyhyt-lyhyt” -satumaatangoaskelluksella on hyvin vähän yhteistä tuiman ja tulisen argentiinalaisen tangotaiteen kanssa.

Buenos Airesista matkustimme maan pohjoisimpaan ja lämpimimpään kolkkaan. Viivyimme viikon verran pienessä kylässä Iguazulla Argentiinan ja Brasilian rajalla. Juttelimme kadulla koruja myyvien artesaanien kanssa ja aistimme tropiikkia ja kuuluisien vesiputousten läheisyyttä. Piipahdimme myös Brasilian puolella ihailemassa maisemia.

Iguazun vesiputoukset ovat kerran elämässä -kohde, jota on turha yrittää kuvailla sanoin. Kuljimme ihania trooppisia kävelypolkuja veden kohina korvissa, ja loppuhuipennuksena eteen avautui suoraan alas jokeen putoava valtava vesimassa. Putouksia pääsi ihailemaan myös alaperspektiivistä veneen kyydissä. Miten ihanaa tulla tuollaisen luonnonihmeen roiskeiden kastelemaksi!

Pohjoisesta matkustimme kohti Andien vuoristoa. Päädyimme sympaattiseen Saltan kaupunkiin, jonka pysähtyneessä vuoristotunnelmassa viihdyimme hyvin. Teimme myös opastetun retken Andien suureen hiljaisuuteen.

Saltasta matkustimme historiallisen Cordoban yliopistokaupungin kautta alas kohti Patagoniaa. Majapaikaksemme valikoitui Puerto Madryn, monien muidenkin luontoretkeilijöiden ja valasbongarien tukikohta Patagonian pohjoispäässä. Aivan etelään, jäätiköille asti emme edes yrittäneet – bussimatkat pitkulaisessa maassa olivat sen verran puuduttavia. Meille oli ihmettä kerrakseen jo siinä pingviinilaumassa, joka asusteli Puerto Madrynin lähistöllä, samoin kuin valtavissa merileijonissa, joita pääsimme seurailemaan rantatöyräiltä.

Kun reilun kuukauden kuluttua palasimme Buenos Airesiin, meihin oli jo tarttunut argentiinalainen tapa lausua espanjaa ja jonkinlaista ymmärrystä valtavan maan mittasuhteista. Elelimme Palermo Sohossa vielä viikon verran ilman paineita nähdä mitään erityistä – matkailua, josta nautin suuresti.

Mitä opin?

Sen, miten vapauttavaa on matkustaa maassa, jonka kieltä ymmärtää vain vähän. Ei  mitään väliä, mitä lehtien otsikot yrittävät kirkua tai  mitä ärsyttävää äijäläppää viereisissä kahvipöydissä suolletaan – minulla on oma rauhani! Juuri tuota vapautta sanoista olen etsinyt monilta matkoiltani. On vain elämä, joka sykkii kaikkialla ympärilläni, selittämättömänä.

Toisaalta aina kun käyn jossain, tulevat siitä maasta myöhemmin lukemani uutiset jotenkin todemmiksi mielessäni. Koko Latinalainen Amerikka on ehkä taloudeltaan epävakaa, oikeuslaitos ja politiikot kärsivät uskottavuuspulasta, macho-kulttuuri jyllää ja elintärkeää luontoa tuhotaan karjan ruuan kasvatuksen tieltä. Mutta se ei ole koko totuus. Suurin osa argentiinalaisista elää ihan tavallista, hyvää elämää maassa, joka on Etelä-Amerikan maista yksi vakaimpia ja vauraimpia – maassa joka ei ole milloinkaan pelännyt radikaalejakaan uudistuksia, oli kyse sitten Peronistien sosiaalisesta ohjelmasta,rajojen avaamisesta siirtolaisille, kannabiksen laillistamisesta tai aborttioikeuden turvaamisesta.

Ja mikä rikkaus on päästä valitsemaan omassa maassaan niin monipuolisista vaihtoehdoista asuinpaikan ja elämäntyylin suhteen! Viininviljelyä Mendozassa vai espanjalaistyylistä kaupunkielämää Cordobassa? Talvista elämänmenoa jäätiköillä vai rennompaa oleilua tropiikissa? Ah, en ihmettele, että suuri osa argentiinalaisista matkustelee koko elämänsä lähinnä vain omassa maassaan.