Näin unen, jossa minä ja mieheni olimme matkalla omiin häihimme. Kuljimme peräkkäin jyrkkää ylämäkeä, mies kaukana edellä ja minä perässä, minulla oli päällä valkoinen pitsimekko ja vedin perässäni painavaa pulkkaa, johon oli pakattu kaikki, mitä tarvitsimme. Mies harppoi lumista ylämäkeä eteenpäin ja koetin huutaa hänen nimeään, pyytää auttamaan, mutta tiesin että se on turhaa, tuuli vei ääneni eikä hän kääntynyt katsomaan. Ohi ajoi auto ja mietin, mitä he tästä näystä ajattelevat, ja koetin näyttää onnelliselta, siltä että haluankin olla juuri tässä ja raahata pulkkaa pitsimekossa, maisema oli itse asiassa kauniin värinen ja ajattelin, että joskus hymyilemme tällekin muistolle.
Näinä päivinä menen jonkinlaiseen katuvaiseen paniikkiin, kun ero alkaa konkretisoitua mielissämme. Kun puoliso on poissa vaikka vain yhden vuorokauden, iskee hirveä ikävä miestä kohtaan. Kuten puoliso asian ilmaisi: olemme haistelleet toisiamme ja toistemme feromoneja niin monta vuotta, että niiden yhtäkkinen puuttuminen aiheuttaa aution olon. Ehkä juuri tämä laumaan leimaantuminen ja fyysinen side onkin se, mikä saa ihmisen palamaan yhä uudelleen huonoonkin suhteeseen? Jopa sellaiseen, jossa eloonjääminen itse asiassa vaarantuu parisuhdeväkivallan vuoksi (ei meillä onneksi)? Vaikka hyvin tiedän, että tulevaisuudessa odottaa taas uusi riita, jossa minua haukutaan ja itketetään, juuri nyt käyttäydymme aivan hyvin ja arki sujuu kohtalaisen mukavasti. Pitäisikö taas vain antaa anteeksi ja unohtaa – eivätkö ne ole parisuhteessa olijan tärkeimmät taidot?
Ihminen on lopulta pohjimmiltaan nisäkäs, laumaeläin. Lauma edustaa turvaa, ja sen hajoaminen tuntuu siltä, että on vaarassa. Vaikka paperilla ja järjellä ajatellen näyttäisi siltä, että ero on kahdelle ihmiselle paras vaihtoehto, todellisuudessa asiaan vaikuttavat monet primitiiviset, fyysiset ja tunteelliset kerrokset, joiden tehtävänä on ollut varmistaa todennäköisin tapa jäädä henkiin eläinmaailmassa. Siksi menen paniikkiin, kun ero alkaa konkretisoitua. Ja siksikin ero on lapsille niin kova paikka: he jos ketkä ovat vielä täysin riippuvaisia lauman turvasta ja muuttumattomuudesta.
Positiivista on se, että olemme pystyneet miehen kanssa käymään rehellisen keskustelun, joka oli hankala mutta jossa silti koin juuri sitä aitoa läsnäoloa ja kohtaamista, jota suhteelta kaipaan. Harmi, että tarvitaan kriisi sellaisen yhteyden löytymiseksi. Toisaalta ne ongelmat, jotka liittyvät perusarvoihimme (esim. henkisten vs taloudellisten arvojen priorisointi, eli ”downgrading vs. upgrading”) eivät poistu puhumalla, eikä molempia tyydyttävää kompromissia ole ainakaan vielä löytynyt.
En tiedä, kuolevatko loputkin lämpimät tunteemme tähän vääntöön – oliko virhe ottaa ero puheeksi, olisiko pitänyt vain jatkaa ylämäkeä eteenpäin entiseen malliin ja ruokkia sitä hyvää, mitä meillä on?
Seitsemän ja puolen vuoden harkinnan jälkeen olen vihdoin kertonut puolisolle, että minusta meidän on aika muuttaa erillemme. Hän sanoi siihen: Jaa. Muutaman päivän kuluttua hän itki. Kun kysyin, haluaako hän vielä harkita asiaa, hän kohautti olkapäitään ja totesi ymmärtävänsä, että en voi jatkaa enää samalla tavalla kuin tähän asti.
Kumpikaan meistä ei myöskään voi enää yrittää muuttua enempää. Itse olen luopunut kaikesta mistä voin, jotta suhde toimisi. Osin jopa omasta persoonastani, mielipiteistäni, arvoistani, kiinnostuksenkohteistani ja ylipäätään elämäntavasta, jota haluaisin toteuttaa. En enää ole varma, onko se parisuhteen väistämättä vaatimaa kompromissia ja yhteen hioutumista, vai jotain ihan muuta. Toinen on koettanut muuttaa huonoja tapojaan, olla hyvä puoliso ja ottaa toista huomioon, mutta kun se ei tule luonnostaan, se rasittaa häntä ja unohtuu usein.
Kaiken kaikkiaan ajattelutapamme ovat aivan liian erilaiset. Toinen on (mielestäni) melko yksioikoisesti ajatteleva loogikko, kun taas toinen arvostaa mielikuvitusta, romantiikkkaa, komiikkaa, symboliikkaa, herkkyyttä, aitoutta ja asioiden välisiä muuttuvia yhteyksiä yhtä paljon kuin älyllisiä faktoja. Tästä ajattelun ja ilmaisun erilaisuudesta syntyy jatkuva konflikti, joka ehkä rauhallisempien luonteiden kesken vielä jotenkin toimisi, mutta meillä liian usein purkautuu riitoina. Mieheni joutuu raivon valtaan ja yleensä minä saan kuulla olevani vähintään psykopaatti tai ainakin aivan hirveä ihminen (johon häpeäkseni joskus vastaan samalla mitalla), jossain vaiheessa vähintään joku lapsista itkee (koska ei kuule piirrettyjä), ja lopulta toinen meistä lähtee ulos rauhoittumaan ja toinen jää kotiin nyyhkyttämään (salaa lapsilta).
Kirjoitin parisuhteemme muista ongelmista edellisessä postauksessa, mutta siinä ei suinkaan ole kaikki. Itse asiassa tein syksyllä masennukseni kourissa kahdeksansivuisen tekstin, joka käsitteli parisuhteemme hankaluuksia ja oli jaoteltuna kuuden alaotsikon alle: kommunikaatio, arjen pyöritys, arvot ja toiminta, rakkaus ja arvostus, molempien mielenterveys, sekä erotiikka/seksuaalisuus. Valitettavasti puolisoni jaksoi lukea siitä vain puolet. Olisi ehkä pitänyt tehdä PowerPoint-esitys. Vuosien varrella olemme käyneet myös pariin otteseen erilaisia nettiterapioita ja parisuhdekursseja, vaikka tarkemmin ajatellen parisuhdekurssin taisimme lopettaa ensimmäisen kerran jälkeen, koska siellä piti keksiä toisesta hyviä puolia ja saimme siitäkin aikaan jonkinlaisen kylmän sodan.
Niin, aika on todellakin tullut.Harkitsin eron mahdollisuutta jo ennen yllätysraskautta, ja ehkä senkin vuoksi raskaus oli niin suuri pommi: tuntui, että olin entistä varmemmin tuomittu ikuisiksi ajoiksi suhteeseen, jonka en kokenut tekevän kovin hyvää itselleni. Ikuinen aika kesti kuitenkin vain tähän asti, eli täsmälleen siihen asti, että voimani ovat palautuneet ja jaksan taas tehdä muutakin kuin selviytyä arjen askareista. Nyt myös tajuan, minkälaisella väsytystaktiikalla naiset on entisaikoina pidetty huonoissa parisuhteissa: moraalisen tuomitsemisen lisäksi ehkäisy- ja aborttikiellot ovat huolehtineet siitä, että naiset eivät yksinkertaisesti jaksa edes ajatella eroa. No, minäpä jaksan taas. Joten ajattelen.
Otan täyden vastuun siitä, että tähän on tultu: pohjimmiltaan kaikki johtuu siitä, että olen romanttinen optimisti, joka suhteen alussa sulkee silmänsä kaikilta varoitusmerkeiltä ja luottaa siihen, että hyvä tästä tulee, kun vaan vähän säädetään. Olen siksi päätynyt jo kaksi kertaa yhteen miehen kanssa, joka ei oikeastaan sovi minulle ollenkaan. He vain olivat keskenään niin erilaiset, että en tajunut toistavani samaa kaavaa uudelleen. Olen muutenkin elämässä se henkilö, joka ihastuu ränsistyneeseen kansakouluun tai vanhaan asemaan vain siksi, että se on niin kauniissa maisemassa ja ihanan värinen, eikä välitä pätkääkään siitä, että perustukset ovat mädät ja kylpyhuoneet homeessa. Luotto omiin remonttitaitoihin on kova, ja tämä pätee erityisesti parisuhteisiin.
Valitettavasti kuitenkin siinä seitsemän vuoden kohdalla (tai viime suhteessa kymmenen vuoden jälkeen) voimat alkavat olla aivan lopussa ja optimistille alkaa peruuttamattomasti valjeta, että jos perusta ei ole kunnossa, on ihan turha yrittää fiksata sieltä täältä ja toivoa, että kyllä tästä joskus vielä saadaan viihtyisä ja asumiskelpoinen. Parisuhteen perustalla pitäisi tietenkin olla aito yhteys tai jossain määrin sama aaltopituus, aito arvostus ja luottamus toiseen sekä yhteinen suunta elämälle. Haukkuminen, riidat ja toistuvat pettymykset murentavat näitä kaikkia ja vievät luottamuksen siihen, että toinen haluaa hyvää molemmille (tai on kykenevä sitä haluamaansa hyvää toteuttamaan).
Mutta onko aika sittenkään tullut? Olen edelleen ihastunut niihin asioihin, joista miehessäni pidän. Hänen energiaansa ja urheilulliseen ulkonäköönsä, fyysiseen lämpöön jota välillämme on enää harvoin, mutta on kuitenkin. Siihen, miten hän leikkii lastemme kanssa. Lisäksi minusta on ylipäätään mukavaa, että talossa on mies; se liittyy johonkin primitiiviseen turvallisuuden tunteeseen sekä siihen, että paikalla on isokokoinen henkilö, joka pystyy pelastamaan lapset puista ja vuorovesiaallokoista. On mukava tunne, että kotona on potentiaalisesti seuraa lähes joka ilta, vaikka tosiasiassa seuralainen seurusteleekin mieluiten kännykkänsä kanssa. Kaiken lisäksi anoppini on aivan ihana, ja minua harmittaa, että eron myötä koko laajennetun perheen dynamiikka muuttuu.
Isoin kysymys on tietenkin se, miten lapset suhtautuvat eroon. Vanhimman lapsen kohdalla luulen, että ero olisi enemmänkin helpotus kuin suru: kyse ei ole hänen biologisesta isästään, eikä teinityttäreni ja nykyisen mieheni välinen suhde ole erityisen läheinen, vaan jopa välttelevä. Nuorin taas on niin pieni ja ajantajultaan vielä hämärä, että hän luultavasti sopeutuisi kohtalaisen helposti siihen, että isä ei ole koko ajan paikalla. Se, miten puolitoistavuotias suhtautuisi siihen, että äiti ei ole isän luona paikalla, on isompi kysymys, mutta todenäköisesti hän tulisi viettämään hieman enemmän aikaa minun luonani jo siksi, että tulee olemaan päiväkodissa vain 4 päivää viikossa.
Keskimmäisen kohdalla asia huolettaa eniten. Viikko siellä ja viikko täällä? Eihän kai kukaan toivo lapselleen sellaista elämää. Toki lapsella on kavereita, joiden isät ja äidit asuvat eri osoitteissa, ja ajatus on lapselle muutenkin ennestään tuttu – asuuhan hänen isosiskonsakin isä toisaalla. Mutta olin niin toivonut, että nuoremmat ja heidänkin jälkeläisensä saisivat nauttia ydinperheen lämmöstä niin kauan, kuin elämme.
Mitä siis tehdä? Sisimmässäni vastaus on aivan selkeä, ollut kai suhteen alusta lähtien, vaikka olen puhunut itseni ympäri vuodesta toiseen. Uskotellut itselleni kaiken olevan tarpeeksi hyvin, ja että rakkaus on vain tahdon asia. Koska halusin rakastaa, koska halusin lapsia, koska halusin ydinperheen, koska halusin sitä ja tätä. On aika lakata haluamasta asioita itselleen ja tunnustaa tilanne. ”Tosiasiain tunnustaminen on viisauden alku”, sanoi jo taannoinen presidenttikin.
