Kesä tehtaalla
Kun leimaan pahvisen kellokortin ensimmäistä kertaa , tunnen olevani historiassa. Näin on tehty kai tehtaiden alusta alkaen. Tehtaan portit avautuvat ja kaikki ovat täsmällisesti kello kahdeksan aulan leimalaitteen edessä jonossa. Sama kello neljä toiseen suuntaan. Odotamme jonossa kunnes kello on tasan. Minuutti aikaisemmin ei käy. Aika mitataan täällä tarkasti. Missään aiemmissa kesätöissä, eikä missään tulevissakaan töissä tämän jälkeen, tule olemaan niin selvää, että työ on oman ajan myymistä. Myyn aikaani ja saan siitä palkaksi rahaa. Kyse ei ole kutsumuksesta tai edes kiinnostuksesta. Töitä tehdään jotta tehtaan koneet pyörivät. Jotta tulosta tulee ja palkka juoksee. Toisaalta tehtaan töissä ei ole mitään suurempia paineita, kuin olla leimauslaitteella ajoissa. Ei eettisiä ongelmia tai paineita.
Leimauksen jälkeen kuulosuojaimet päähän. Sitten jakaudumme linjastolle, jossa paikat vaihtuvat 15 minuutin välein. Ensimmäisessä pisteessä tyhjät pullot lastataan hihnalle. Seuraavassa kone täyttää ne ja pullot läikkyvät hihnalla eteenpäin. Korkituskone on hankalin , koska vähän väliä kone sulkee korkin väärin ja ruttaantuneet korkit pitää repiä pois ennen koneen uudelleen käynnistystä. Sitten pullot matkustavat kuin sotilaat jonossa etiketti laitteelle. Viimeisessä pisteessä kone pakkaa ja kelmuttaa pullot isompiin eriin ja siitä ne keräillään vielä pahvilaatikoihin. Sitten 15 minuutin kahvitauolle ja sama kierros uudestaan. Seuraavana päivänä taas koko homma alusta. päivät valuvat hitaasti viikoiksi.
Koneet suhisevat, kolisevat ja paukahtelevat. Rullat ja rattaat kilisivät ja kilahtelevat. Jos haluaa puhua työkaverin kanssa täytyy huutaa ja raottaa kuulosuojaimia. Kuulosuojaimetkin ovat vanhaa perinteistä mallia. Ei mitään sisäänrakennettuja radioita. Sellaiset on kiellettykin, koska silloin ei välttämättä kuulisi koneiden hälytysääniä. Päivä kuluu siis suurimmaksi osaksi omassa kuplassa, jossa kolina ja suhina kuuluu hieman etäisenä. Ajatukset saa kuitenkin pitää ominaan. Kirjoittelen käsipapereihin tarinan alkuja ja vuorosanoja jotka ilmaantuvat mieleeni kuka tietää mistä. Kesän lopussa minulla on täyteen kirjoittettuja käsipapereita pinoksi. Vähän kuin olisin vankilassa, jossa minulla on sellainen harrastus, joka täytyy piilottaa kun vartija eli esimies kävelee ohitse.
Olen ollut onnekas päästessäni kesäksi tehtaalle. Hakijoita oli paljon. Tehdas tiedettiin hyväksi palkan maksajaksi. En ole koskaan saanut vastaavaa palkkaa, joka on ihan kuin aikuisten palkka. Ja asun sentään kotona vielä tämän kesän , joten rahat eivät kulu muuhun, kuin siihen mihin itse haluan. Ostan rullaluistimet ja luistelen niillä jännittäen ja täristen muutaman kerran kesän aikana rannalle. En osaa kunnolla jarruttaa joten joudun kävelemään isommat alamäet jokatapauksessa. Seuraavat palkat pistän säästöön.
Kesätyökaverini kerää rahaa talvea varten. Hän lähtee, kuten useampana talvena aiemminkin poikaystävän ja repun kanssa Thaimaahan. Heillä on laskettuna päiväbudjetti, jolla rahat riittävät seuraavaan kevääseen asti. Työkaverilla on intiahenkisiä huiveja ja hän on ruskettunut viime talven reissun jäljiltä. Vapaa sielu. Syömme lounastauolla valmiseineksiä ja hän luettelee vieraita kaupunkeja, joissa on ollut ja mihin on menossa. Toisinaan kävelemme myös ruokalaan ihan vain, jotta pääsemme ulos hetkeksi päivän aikana. Kesätöissä on se ikävä puoli, että kesälomaa ei ole ja kesäpäivät tuntuvat valuvan hukkaan tehdashallin ulkopuolella.
Välillä työhön tuo vaihtelua se, että jokin menee enemmän rikki ja emme saa sitä itse korjattu ja korjausmiehet ampaisevat paikalle. Kun laatikkokone menee rikki saatamme liimata itse laatikoita liimapyssyillä pari päivää. Tai kun etikettikone on jumissa liimailemme itse etikettejä pikkupulloihin. Silloin on seuraakin, koska istumme kaikki samanpöydän ääressä niitä askartelemassa.
Terttu ottaa lähes henkiökohtaisesti konerikot. Silloin linjan tuottavuus laskee. Sinä pävinä kun koneet pyörivät ilman jumeja saamme tehtyä 70000 pulloa. Ihmettelen kuinka onnellinen Terttu vaikutta tästä olevan. ”70000 pulloa! Parhaita päiviä!”, hän toteaa pukukopeilla päivän lopuksi. Mutta koneethan vain jatkavat pyörimistään. Rullaus ei lopu, emmekä me pääse aiemmin kotiin. En saa itseäni kiinnostumaan siitä kuinka monta pulloa koneiden sisuksista syöksähtää ulos päivän aikana. Terttu on vielä sitä ikäpolvea, jolle työn tekeminen on kunnia-asia. Että eläkkeelle jäädessä tehtaalta saatu kiitoskirje ja ehkä jokin lahjakin merkitsevät paljon. Ne asetetaan kirjahyllyyn kunnia paikalle. Minä tai kesätyökaverini emme pysty kuvittelemaan itseämme tehtaalle elokuuta pidememälle. Rahat ovat silloin taskussa ja tie avoin.
Mutta minne? Kesäkuun alussa julkistetaan opiskelijavalinnat. Olen hakenut samaan kouluun kuin lukiokaverini. Hänkin on kesän tehtaalla. Niinkuin moni muukin meistä tehtaan kylässä asuvista. 15 minuutin kahvitauolla , jossa juomme automaatin kitkerää kahvia muovikupeista, hän kertoo saaneensa kirjeen ja tulleensa hyväksytyksi. Sanon etten ainakaan vielä ole saanut kirjettä. ”Viime viikolla ne on kyllä ilmottaneet kaikille jotka pääsi”, hän toteaa tyytyväisen oloisena. Olen pari päivä alamaissa. Vuosien päästä mietin kuinka onnekasta olikaan, etten tullut valituksi. Olisin ehkä jäänyt sinne, enkä muistaisi sitä vain ohimenneenä pettymyksenä.
Kahvitauoilla mekaanikot istuvat ja naureskevat omassa ryhmässään. Yksi niistä nojaa taakse ja suunnittelee mökille lähtöä viikonlopuksi. ”Näissä hommissa on se hyvä puoli , että ne jäävät kyllä tehtaalle, kun tehtaan ovi sulkeutuu”, se sanoo tyytyväisenä. Muut nyökkäilevät. Ne ovat sellaisia miehiä, jotka osaavat korjata kotona kaiken itse ja rakentaa vaikka talon. En ole koskaan tuntenut sellaisia. Oma isä tai kavereiden isät naputtelevat tietokonetta tai selaavat papereita. Korjailevat silmälaseja paremmin nenälle. Jos jokin menee meillä rikki , isä soittaa jonkun sellaisen kuin nämä miehet paikalle ja kiittelee vuolaasti ja hieman nolona, kun ei nyt tullut itse korjattua.
Mutta täti on tehtaan naisia. Kesäisin ajamme tädin luokse paperitehtaan kylään. ”Raha haisee”, sanovat enot kun sellutehdas päästelee taivaalle. Täti on ylpeä töistään tehtaalla. Hän on ollut tehtaalle niin kauan, kunnes eläkeikä tuli täyteen. On kuvia joissa hän on suuren paperirullakon vieressä hymyilemässä. Hän oli itsellinen nainen, jolle tehtaan palkka takasi vapaan elämän. Itsemääräämisoikeuden. ”En olisi varmaan koskaan oppinut oikein niitten miesten sääntöjen kanssa elämään ” se sanoo ja hymyilee. Hän puhuu tehtaasta kuin perheestä. Ja siitä kuinka hän oli tehtaalla yhtä arvostettu kuin miehet. Kaikki naiset eivät olleet, mutta hän oli. Täti käveleekin varmaan sen takia niin ryhdikkäästi. Hänellä on ollut arvoa ja hänellä on ollut arvokas työ. Lisäksi hänellä on sydän kultaa.
Tädin valokuva-albumista näkee, kuinka koko kylä on kasvanut tehtaan vieressä. Kuinka paljon tehdas on tuonut vaurautta. Kuinka nuoremmat sisaret oli varaa jo kouluttaa muualle kuin tehtaalle. Alue jolla tädin talokin seisoo on täynnä vanhojen tehdastyöläisten asuntoja. Piiput kohoavat mäen takana.
Elokuun lopun häämöttäessä päivät tehtaalla vähenevät. Alan suunnitella välivuotta ulkomailla. En ihan Thaimaassa asti, mutta jossakin muualla kuitenkin. Leikkautan tukkani lyhyeksi ja äitini on kovin tyytyväinen: ” Nyt sinut uskaltaa päästää maailmalle. ” Ymmärrän vasta myöhemmin, että hän tarkoitti sitä, että näytin pitkän tukan kanssa enemmän vielä lapselta. Kaunis kesätyökaveri tehtaalla toteaa uuden tukkani värin olevan kanarialinnun keltainen. Se ei kai ole kohteliaisuus.” Sinä ole tuollainen iloinen ja eloisa”, kehuu vanhempi työkaveri kaunista työkaveria. ”Löydät kyllä miehen!” , hän sanoo iloisesti. Minulle hän ei puhu miehistä.
Viimeisenä päivänä kaikki kesätyöntekijät saavat tehtaalta pullot lähtiäislahjaksi. Leimaamme kellokortit viimeistä kertaa ja lähdemme pullot kasseissa heiluen kohti porttia. Tiedän etten tule porttien sisälle enää uudestaan. Olen tyytyväinen rahoista jotka sain kesästä, mutta olen myös vakaasti päättänyt lukea, vaikka vuoden kammiossa mihin tahansa pääsykokeisiin , jotten enää palaa tehtaalle. Mihin pääsykokeisiin, sitä en tosin vielä tiedä. Lentolippu on kuitenkin varattu. Lentoa edeltävänä päivänä saan ensimmäisen ihan oikean treffikutsun kesätyökaverilta tehtaalta. Sellaiselta jolta en sitä osannut odottaa. Eihän me osuttu kahvitauollekaan yleensä samaan aikaan. Kiitän ja sanon, että muuten mutta olen lähdössä pois. ” Johon palaa en koskaan , luulen”, hyräilen mielessäni kun vedän matkalaukkua pitkin lentokentän käytäviä seuraavana aamuna.
Tämän tekstin jatko-osa , vaikka onkin kirjoitettu aiemmin , on alla olevassa linkissä.