Kohtalo vai sattuma ja venäläiset klassikot


Mitä ne venäläiset klassikot oikeasti  tarkoittivat? Että kohtalo voi olla toisen mielestä sattumaa? Tai sattuma toisen mielestä kohtaloa? Ainakin venäläiset taitavat kutsua näitä kummallisuuksia kohtaloksi. ”Niin oli määrä käydä”. Hetken aikaa haluan olla venäläinen ja saada venäläisen uskon kohtaloon. Asiat näyttävät niin kovin erilaisilta, kun selittää ne kohtalolla. Länsimaalaiset kutsuisivat sellaisia tapahtumia varmaan sattumiksi. Päivittelisivät kuinka epätodennäköistä jokin oli. Ja kuitenkin se oli tapahtunut. Niin hyvässä kuin pahassa. Lottovoitot ja salamaniskut ”-Kuka olisi uskonut!”

Välillä uutisia lukiessani tai jonkun tutun kummallista tarinaa kuunnellessani mietin : ”Kuinka noin voi oikeasti tapahtua? ” ”Mikään matemaattinen todennäköisyys ei ennustaisi tuota. ” Ja silti kaikkea epätodennäköistä tapahtuu koko ajan ja tavallinen on oikeastaan epätavallista. Kirjojen kohdalla sitä miettii joskus :”Noin ei voisi käydä todellisuudessa!” Kunnes sitten toteaa , että paljon kummallisempaakin käy ihan joka päivä, jossain.

Tohtori Zivagon juonikuvio on juuri tällainen. Epätodennäköisyyksiä tapahtuu ja päähenkilö lähtee niihin mukaan kuin määrättyyn kohtaloon. Tarttuuko hän niihin kuin mahdollisuuksiin vai onko se vain kohtalo joka pakotti hänet tarttumaan niihin? Vai oliko se vain helppo vaihtoehto tarttua siihen mahdollisuuteen joka tuli eteen? Tohtori Zivago menee naimisiin naisen kanssa ,jonka kanssa oli kasvanut, koska se oli helppoa ja odotettuakin. Myöhemmin hän tapaa toisen  naisen; Laran,jonka kanssa kehittyy rakkaustarina ,jota edelleen pidetään yhtenä merkittävimpinä kirjallisuuden klassikoissa. Zivagon raskaana oleva vaimo jää toiseen kaupunkiin ,kun Zivago löytää Laran. Välillä Zivago joutuu siirtymään vallankumousten ja sotien siirtämänä paikasta toiseen ,välillä kohdaten ja välillä eroten naisistaan. Oliko kyse sitten sattumasta, valinnoista vai kohtalosta? Valitsiko Zivago jotain vai kuljettivatko tapahtumat vain häntä päättäväisesti eteenpäin?

En ole kovin lukenut venäläisten klassikoiden suhteen, mutta Tohtori Zivagon olen joskus lukenut. Enkä ymmärtänyt puoliakaan sen merkityksistä ,ennen kuin nyt , kun luin Viv Groskopin ajatuksia kirjasta hänen kirjastaan ”Älä heittäydy junan alle!” Groskop on venäjän kielen maisteri ja Venäjällä asunutkin kirjailija ,joka kirjoittaa kirjassaan raskaan sarjan venäläisistä klassikoista , ja mitä niistä on ajatellut ja löytänyt. Kirjoittaa niistä , koska suorastaan rakastaa niitä ja haluaa kertoa muille ,etteivät ne ole niin mahdottomia kuin niiden maine väittää. Tiivistettynä on ajatuksia ja merkityksiä sellaisista tiiliskivistä kuten Anna Karenina, Jevgeni Onegin ja Saatana saapuu moskovaan.  Vaikka olen sitä mieltä ,että kirjojen tulkinnat ovat aina kovin lukijasta kiinni , samoin kuin taideteosten, oli silti kovin kiinnostavaa lukea mitä joku ,joka on enemmänkin näitä klassikkoja ja ylipäätään kaikkea kirjallisuutta lukenut kuin minä ,näki niissä samoissa kirjoissa ,mitkä ovat itselle jättäneet toisinaan lähinnä hämmentyneen olotilan. Jos totta puhutaan ,en edes usko ,että kirjoittaja tai taiteilija on aikanaan välttämättä tarkoittanut puoliakaan siitä ,mitä myöhempinä vuosina teoksista on tulkittu, mutta eihän se estä tulkitsemasta. Oli kiinnostavaa kuulla ,mitä joku toinen piti teoksen punaisena lankana, mitkä asiat toistuivat aina uudestaan, mitä merkitsi satunnainen kohtaaminen junassa , mikä kaikki oli ennettä siitä ,mitä tulisi tapahtumaan. Tai toistuuko asetelma toisessakin kirjailijan kirjassa? Voiko päähenkilön kuoleman ymmärtää näinkin? Ja vielä sekin: Mitä venäläinen ajattelisi tästä? Ja mitä kirjailija oli aikoinaan sanonut itse kirjastaan.

Olen aika amatööri mitä tulee tsehoveihin ja dostojevskeihin, mutta joitain on tullut kuitenkin kahlattua läpi. Tämä ”kahlaaminen” koski joitain kirjoja koko opuksen pituudelta- eli lukeminen ei helpottunut missään kohdassa  ja kaikkien osalta ainakin alkumetrejä , eli noin 200 ensimmäistä sivua.
Yleensä klassikon lukeminen edistyy kohdallani näin: Sitä tuskailee ensimmäisten lukujen aikana ”Onpa hidassoutuinen alku, tylsistyttävää jaarittelua, kauheasti nimiä- vieläpä osin samoille henkilöillekin, omituinen , epätodennäköinen  juonikuvio. Välillä sitten alkaa miettiä: olipa hyvin kuvailtu hahmo, olipa hieno lause, onko joku ajatellut tuota samaa asiaa 150 vuotta sitten?

Ja jossain 300 sivun kohdalla huomaan kiintyneeni ihmisiin. Mietin ettei kukaan enää nykyisin osaisi kirjoittaa näin. Kuinka samoja ajatuksia ja tunteita ihmisillä oli 150 vuotta sitten ,vaikka arkiset asiat olivat toisin. Ja niitä tunteita ,joita itselläkin on – vuonna 2021-, pystyy kuvaamaan paremmin joku ,joka kuoli jo sata vuotta sitten.

Saattaa olla että pitkä ja hidassoutuinen tie päästä hahmojen sisälle ,saa minut heidän puolelleen. Alan ymmärtää heitä paremmin ,mitä pidempään heidät olen tuntenut. Ehkä  se ,että välissä sivujuoni lähtee harhailemaan  70 sivun ajaksi  ,saa minut henkäisemään helpotuksesta ,kun vihdoin taas tapaan oikeat päähenkilöt tarinassa. Siinä kai se tiiliskivien taika.

  Groskopin kirja oli niin kiinnostavasti kirjoitettu ,että halusin välittömästi alkaa kahlaamaan seuraavaa klassikkoa, ehkä Jevgeni Oneginia. Mutta ennenkuin alan seuraavaa venäläistä klassikkoa lukea ,täytyy ehkä lukea jo ennakkoon jonkun muun tulkinta ja tiivistelmä kirjasta. Yleensä haluan pitää juonen täysin salassa itseltäni ennen kirjan lukemista, mutta näiden klassikoiden suhteen ehkä pitäisi kurkkia loppua kohti ennen aloitusta. Siten saisi ehkä enemmän irtikin kirjasta ,kun ei tarvitsisi pohtia mikä olikaan se suunta johon irralliset henkilöt olivatkaan siirtymässä. Ja jaksaisi aina välissä pitkäveteiset 50 sivua , ennen kuin tarina taas pääsisi uudestaan raiteilleen. Vai onko se sittenkin parempi ,että tietämättä juonen käänteistä seikkailee aina seuraavalle sivulle, vaikkakin hämmentyneenä, ja kun kirjan viimeisen sivun on viimein saavuttanut, miettii seuraavan viikon mitä siinä oikeastaan tapahtuikaan. Niiden maailmat kun ovat niin täysiä ,että niin aloittaminen kuin sitten niistä irrottautuminenkin vie aikaa. Viikkojakin. Ja joskus oma elämä menee vähän sijoiltaankin hetkeksi niiden takia.

Sitten on vielä ne Aarteet pitkien jaaritteluiden lomassa.Lauseita joita  jää katsomaan pitkään ja miettii ,että joku on pystynyt tuonkin ajatuksen kirjoittamaan selkeästi, kun itsellä se on ollut jokin häilyvä tunne ,joka joskus ohittaa kuin hipaisten. Lauseita kuten tämä:

”Hän ajatteli useampia , samanaikaisesti kasvaneita ja kehittyneitä elollisia olentoja, jotka etenevät erilaisella nopeudella toinen toistensa vieressä , ja vielä sitä, kenen kohtalo ohittaa toisen kohtalon ja kuka kulloisessakin tapauksessa elää kauemmin kuin vieressä kulkeva.”

Nämä olivat Tohtori Zivagon viimeiset ajatukset kirjassa Tohtori Zivago.

kulttuuri runot-novellit-ja-kirjoittaminen kirjat syvallista
Kommentit (1)
  1. Niin. Kaipa näitä ”klassikoita” aiheesta kuitenkin ”klassikoiksi” kutsutaan. Toki nykyihminen haluaa kaiken tässäjahetinyt, joten näennäisesti tapahtumaton tekstikin tylsistää usein.
    Mutta kun jaksaa lukea, niin helmiä alkaa ropista laariin ihan kiitettävästi.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *