Enpä olisi uskonut, mutta lainasin juuri Antti Tuiskua. Ei niin että Antissa olisi mitään vikaa, vaan että ei ole tullut juuri kuunneltua. En taida olla ihan sitä ydinkohderyhmää. Matkalla töihin, yhden räntäisen kadun kohdalla alkoi ” Kahvia ja Pullaa ” soida kuulokkeissa. Yksi lause jäi siitä mieleen kiertämään ja huomasin hakevani kappaleen aina uudestaan. Kunnes osasin koko tekstin. Sellaista sattuu nykyään aika harvoin. Ja sellaistakin sattuu aika harvoin ,että tietää ,että myöhemmin kun kuulee sen jonkun kappaleen ,muistaa missä satunnaisessa kadun kulmassa kuuli sen ensimmäisen kerran ja millainen sää silloin oli. Jotkut paikat ja kappaleet yhdistyvät mielessä paketiksi. Toisesta muistaa aina toisen. Samoin kuin liimautuvat yhteen jotkut paikat ja ajatukset tai paikat ja jotain mitä sattui kuuntelemaan radiosta kuulokkeissa juuri silloin. Tiedän jo nyt ,että muistan Anna Järvisen kirjan  ” Uni viime yönä”  lähinnä siitä, että kuuntelin sitä hiihdellessäni tänä talvena harhaan. Hiihtolenkki venyi niin pitkäksi , että mietin kuinka ikinä selviän takaisin kotiin tai edes jonkin tien varteen , jossa bussi kulkee. En pitänyt kirjasta, vaikka olin varma että pitäisin muiden kiittelevien suositusten takia. Mutta kirjoittaja tuntui jotenkin kylmältä ja teki ilkeitä havaintoja. Tai sitten se oli vain se ,että olin muuten aivan näännyksissä hiihtämisestä ja mikä tahansa kirja olisi saanut silloin tuomioni. Niin ne jäävät joskus mieleen kuin omina henkilökohtaisina musiikkivideoinani. Yhteen puristettuina paketteina: ajatukset, paikat, kappaleet.

Mikä se lause sitten siinä Kahvia ja Pullaa kappaleessa oli? Se oli niinkin henkevä kuin:

Hengen ja tiedon seura

tai joku mikä virveliryhmä vaan

Missä vetää saan

Muiden kaa

Kahvia ja pullaa

Että olisipa joku porukka johon kuulua, oli kokonaisuudessaan laulun sisältö. Ihan mikä vaan ryhmä! Mitä kaikkea sitä olisikin ollut joskus valmis harrastamaan, jotta olisi ollut mukana joissain porukoissa. Vaikka sitä kalastusta tai hiihtoa, vaikkei kumpikaan ollut oikein omia vahvuuksia. Muistelen vähän kauhulla ,kuinka tärkeää oli päästä mukaan. Ja kuinka kamalaa oli jäädä jostain porukoista ulos. Ja kuinka tavallinen tunne se kai kaikille on. Aika harva varmaan pääsee helposti solahtamaan mukaan porukkaan kuin porukkaan. ( Niitäkin on , tiedän, ja olen edelleen vähän kateellinen niille. Sitä kun ei voi kunnolla oikein opetella; solahtamista).

Nyt kun on jo ihan oikeasti aikuinen ,eikä muiden mielipiteet ja porukat niin enää hetkauta ,muistelee lähinnä helpotuksella ettei ole enää pyrkimässä joihinkin porukoihin. Ainakin lapsena oli selkeästi joitain sellaisia kavereita joiden kanssa oli aina vähän altavastaajana. Oltiin ikään kuin kavereita ,mutta niillä oli jotenkin enemmän valtaa ja ääntä saada tahtonsa läpi. Outoja epätasa-arvoista kaverisuhteita. Mutta oli kuitenkin tärkeää että ne olivat olemassa. Koska ulkopuolelle jääminen olisi ollut kuitenkin se kaikkein huonoin vaihtoehto. Jotain täytyi siis sietää. Ja joskus pikkuhiljaa pyrkiä vaihtamaan toiseen , helpompaan seuraan.

Olen aika ylpeä ,että olen kuulunut useamman tytön tyttöporukoihin yläasteelta asti. Siihen asti se oli jotenkin se ”Yksi paras kaveri” ,joka jostain syystä tytöille kai on se tavallinen kaava. Että kolmatta ei oteta mukaan ,vaan ollaan yhdelle toiselle ne Tärkeimmät.Kuinka kamalaa oli kun uusi ,kolmas tyttö ,koitti päästä mukaan kahden tytön jo totuttuihin kuvioihin kun oltiin seitsemän vuotta. Muistan kuinka raivostuneena paiskoin ovia kotona.” Se on mun kaveri , eikä ton uuden!”

Luin jostain ,että tämä johtuu siitä että tytöt harjoittelevat parisuhdetta varten jo lapsena. Opettelevat luomaan tiukkaa liittoa yhden ihmisen kanssa, kun taas pojat kulkevat porukoissa ,koska aikanaan ryhmässä on metsästetty. Kuullosti minusta oikein uskottavalta selitykseltä. En usko ,että evoluutiota saa poistumaan oikein tietoisella kasvatuksellakaan parissa sukupolvessa. Mutta voi sitä aina ihmetelllä. Että miksi tytöillä on niin usein se yksi valittu. Ja olihan se ihan parasta , kun oli se paras ystävä, jonka ilmeestäkin jo tiesi mitä se seuraavaksi aikoi. En tarkoita että se paras kaveri olisi vähäpätöinen tai huono asia, kaikkea muuta,mutta olen aika ylpeä että kolmen  ja neljän tytön porukoissa ollaan onnistuttu olemaan myös tasa-arvoisia ja toimivia.

Ja sitten niitä muita porukoita:

Talliporukoissa opittiin olemaan tiukkoja. Hevoselle piti näyttää kuka johtaa tai oli pulassa. En itse oikein ikinä oppinut käsittelemään muita kuin niitä lammasmaisia hevosia . Kunnon hevostytöt pärjäsi niiden uhittelevienkin kanssa. Korottivat ääntään kunnolla ja tönivät hevosta takaisin.Itse peruutin varovasti ulos pilttuusta ja hain jonkun pelottomamman nostamaan hevosen kavion että sain kengän puhdistettua. Sellaiset vähän laiskat ja siliteltävät hevoset sopivat minulle paremmin.  Enkä oikein ihmistenkään kanssa oppinut kovin tiukaksi. Täytyy näytellä sitä aina välillä. Edelleen ajattelen että pitkän linjan hevosihmisillä on tiukemmat otteet kaiken suhteen kuin minulla. Joskus sitä vähän kadehtii, joskus ei ollenkaan.

Ylä-asteen tyttöporukoissa olisi ollut oleellista jakaa ihastussalaisuuksia ja muistan joskus keksineenikin  niitä hädissäni kun jossain  pullonpyörityksessä olisi pitänyt sanoa luokalta ”Se ihanin poika”. Tajusin että tämä vähän kuin kuuluu porukan sääntöihin joten paras keksiä jotain. Hervoton kikattelu kuului myös ylä-asteen porukkaan. Sellainen jota sivulliset pitävät rasittavana ,mutta joka on niin yhdistävää.

Kamppailu-urheilun  alkeiskursseilla puolestaan oli opeteltava olemaan kikattelematta. Kaverin jonka kanssa kurssille ilmottauduimme kikattelimme treenien alkuun asti ja ja heti pukuhuoneelle päästyämme kaikelle mahdolliselle , mutta itse tunnin aikana tirskuminen ei kuulunut asiaan. Suu viivaaksi ja kädet nyrkkiin ja oikeassa kohtaa apinoimme karjahduksia mallin mukaan. Koko sali kaikui, kun kaikki tekivät saman sarjan yhtäaikaa. Yhtenä osana isossa ryhmässä joka peilistä katsottuna toimi kuin koneisto.

Ja sitten muistaa niitä porukoita joihin ei päässyt mukaan. Ei saanut bilekutsuja tai kutsuja oikein mihinkään. Piti itse vähän tunkea mukaan ja heilua siinä laitamilla. Ja jos pääsikin sitten niihin bileisiin ,ei oikein tiennyt miten siellä nyt olisi pitänyt rennosti olla. Mitä olisi ollut fiksua puhua jonkun sohvalla kun avattiin makeita omenasiidereitä ekoja kertoja. Opiskelin miten kaveri käyttäytyi. Se pärjäsi vuotta vanhenpienkin porukoissa ja neuvoi kuinka tukka piti laittaa oikein ja kuinka ripsarit levitettiin. Oma tukkani jäi kuitenkin aina vähän lättänäksi kaverin versioon verrattuna vaikka siihen kuinka olisi muotovaahtoa hieronut. ( Oisipa ollut kuivashampoo jo silloin keksittynä! Harvoja asioita mistä olen katkera nuoremmilleni !!)

Jotenkin lohduttavaa tietää, että suurimmalla osalla on ulkopuolisuuden kokemuksia ja hyvällä onnella on sitten ainakin se yksi ryhmä löytynyt johon on päässyt mukaan. Vaikka joku ”virvelikerho tai hiihtoliitto”.Ihminen kun on laumaeläin.

”Kahvia ja Pullaa” tuli vastaan ohjelmassa Kissankehto. Löytyy Yle-Areenasta. Siellä on sellaista ”sunnuntaimusiikkia” ja välissä pohdintoja  vaikka laulujen sanoista tai mistä millonkin. Viimeeksi otsikolla ” Millaista on olla ihminen”.