Reipas ihminen

 

Ihmettelin aina itsekin kuinka ihmiset jaksavat lapsiperhe-elämää . Silloin siis kun ei vielä ollut omia lapsia. Satunnaisesti kyläilin kavereiden luona ,joilla oli pieniä lapsia ja meno vaikutti aivan läkähdyttävältä. Koko ajan tapahtui jotakin ja koko ajan joku huusi tai puhui päälle. Joku halusi reppuselkään ja toinen piirtää samaan aikaan. Lapsien kädet oli aina tahmaiset ja lämpimät ja lapset haisivat:… no lapsilta ja ehkä jugurtilta joka oli kuivunut kiinni paitaan. Kolmen tunnin  kuluttua vilkutin ja poistuin hieman pökertyneenä ja hämmentyneenä paikalta.En ihan käsittänyt kuinka kaverini jaksoi tauotonta meininkiä tunnista ja päivästä toiseen. Vai olivatko ne lapset oikeasti paljon rauhallisempia kun vieraita ei ollut paikalla, vai vielä villimpiä? Oliko tämä vain vieraskorea esitys? Sittemmin selvisi ,että meno on ihan niin sekopäistä myös kun saa omia lapsia. Intensiteetti vain kasvaa hitaasti,joten ei tarvitse hypätä liikkuvaan junaan. Vähän kuin tetriksessä; palikoita tippuu hitaasti, hitaasti, nopeammin, nopeammin ja sittten Kovaa! Eikä sitä meininkiä kukaan oikeasti jaksakaan tai no..: jaksaisikaan.Koska äitien nyt vaan täytyy jaksaa. Joskus voi vähän yrittää huijata. Kuten ehdottaa lapsille että leikitään piilosta, ja mennä  makaamaan sänkyyn peiton alle mahdollisimman litteäksi ja ottaa ehkä nopeat torkut samalla…

Olen yllättänyt itseni olemalla nykyään se Reipas ihminen. En olisi uskonut joskus aikanaan kun vähän säälin touhottavia ,haituvatukkaisia  ystäviäni juoksentelemassa jälkikasvunsa perässä. Olen nyt itse  se ,jolla on aina vähän huono tukkapäivä ,järkevät kengät ja nyhvääntyneet talvirukkaset kädessä melkein mihin vain menenkin.

Ja teen ihan kaikkea reippaasti koko ajan: Taistelen villasukat jalkaan ,vaikka ”Ne on ihan tyhmät”, tsemppaan että ” Hyvin se menee! ” ,kun lasta jännittää, pyyhin räkää, siivoan hilloa sohvalta, kannan kainalo-otteella  kiljuvaa lasta kadulla.( Sylissä ei voi muuten  kantaa ,koska muuten se pystyy potkimaan ja lyömään- Tämäkin selvisi vasta kun sai omia lapsia). Lohdutan, autan, kiellän, jahtaan , painin, kuuroudun ja joskus myös menetän hermoni.

Huomaan myös tulevani ” hieman” ärtyneeksi kun luen  pätkiä Eeva Kolun kirjasta  Korkeintaan hieman väsynyt. Kirjassa burn-outiin aina uudestaan ajautuva henkilö romahtelee  joskus eteisen lattialle .Ärsytti  koska: Ihan vain siksi ettei äitinä oikein voi ” romahdella” eteisen lattaille ja odottaa että joku hoitaa!! Vaikka väsyttää ja kiukuttaa ja hermo kiristyy ja oikeastaan ainut mitä itse haluaisi jonakin aamuna tehdä on sätkiä lattialla yhtä kiukkuisena kuin kaksivuotias, niin kuitenkin täytyy koota kasaan viitseliäisyytensä rippeet ja jatkaa  toppapuvun pukemista vastahankaiselle lapselle.

Tietysti äiditkin romahtelee ,mutta salaa. Ja sitten ne on taas aamulla tekemässä voileipää.

Tiedän että vanhempana olemisessa semmoisen tavallisen perustason pitäisi riittää; ” seiska miikan”, niinkuin joku isä jossain haastattelussa sanoi. Silti mietin joskus illalla että muistaako se lapsi nyt sitten vuosien päästä nimenomaan tämän aamun kun komensin sitä hermo kireällä ja syyllistin sitä sanomalla ”Äidille tulee tästä tosi paha mieli!” Puhuuko se siitä sitten terapiassa 20 vuoden päästä tästä ja kertoo ,että ”Äiti aina…” Ja mistähän kaikesta muusta se ehtii saada viedä materiaalia tulevien vuosien aikana? Tiedän etten tule pystymään ” kymppi miikka” -suoritukseen, kun se on teini-ikäinenkään .Asiat mistä ollaan silloin eri  mieltä on vielä isompia. Näen itseni puolustelemassa vuosien päästä, että ”kauheasti kyllä tein oikeinkin!.”

Aina kun joku antaa haastattelua jossa kertoo kuinka vanhemmat ei ymmrätänyt tai vaati liikaa tai ei rakastanut oikein ,tekisi mieli vaan huutaa niille kotoa sen lehden äärestä:”Ne rakasta sua enemmän kuin mitään! Ja ” nekin  on vaan ihmisiä.! ” Ennen lapsia olisin ehdottomasti ollut se haastateltavan puolella ja miettinyt , että onpa kamalia vanhempia ihmisillä. Nyt mietin vaan , että kaikki vanhemmat mitä tiedän toivoo vain parasta lapselleen. Kai muitakin on mutta onneksi vähän. Ei niistä tässä sen enempää.

Ja joskus joku satunnainen esimerkki saa minut huokaisemaan:Luin Lucia Berlinin pojan haastattelua kirjailija äidistään, jossa poika kertoi, että vaikka Lucialla oli alkoholi-ongelma ja useita rikkinäisiä avioliittoja muisteli poika kuitenkin ,että hänen olleen  lämmin ja hyvä seuraa ja hyvä äiti ongelmistaan huolimatta.

Ja olihan sitten The Affairin jollain kaudella petturi-isän lausahdus tyttärellee: ”Kenelläkään ei tähän mennessä ole ollut täydellistä lapsuutta, mutta toivotaan että vielä joku saa sen.” Noin niinkuin vapaasti mukaillen. Ai kun se jäi mieleeni soimaan ja naurattamaan. Että ehkä sitä toivoa on ”kuus puoli” -suorituksillakin.

Tämmöinen Reippaan ihmisen purkaus tänä aamuna.

Kommentit (2)
  1. Hih, muistan tuon tunteen lapsellisten ystävieni luona, minulla se oli sekaisin kauhua ja inhoa, en olisi ikinä voinut kuvitella että haluaisin saatikka sitten synnyttäisin lapsen. Yli kolmenkympin pitikin elää ennenkuin tuli tilanne eteen, että ”jospa kokeillaan” 🙂
    Yllätys oli se, miten luontaisesti se vauvanhoito sitten luontui eikä se kuola- ,puklu-, sontamäärän siivoaminen ollutkaan niin oksettavaa, kun se irtosi omasta lapsesta.
    En kyllä vieläkään lämpene kovin usealle ”vieraalle lapselle”.

    Äitiydestä en osannut ottaa isommin paineita, koska sitä en ikinä ollut osalleni kuvitellut. Ny kun kun lapset on vähän päälle kakskymppisiä, niin kiitosta olen saanut mitä omituisimmista asioista:
    esim. se, että seisoin aina sanojeni ja päätösteni takana enkä luistanut on ollut heistä hyvä juttu, myös se, että niuhotin ruutuajasta ja ikärajoista on kuulema ollut hieno juttu. Takaisin ovat rajoitukset ottaneet, joten se siitä opista…

    SE mikä lapsista oli ärsyttävintä, on asia jonka kuvittelin olevan se hienoin asia heidän lapsuudessaan – eli he muistelevat kauhulla kaikkia tapahtumia ja kokemuksia, mitä heille järjestin ja minne heitä vein!
    Kiitosta tuli sentään siitä, ettei meillä ollut harrastusrumbaa, molemilla oli vain yksi harrastus, joka vaatii vanhempien osallistumista 😀

    TÄydellistä lapsuutta ei ole kenelläkään, mutta jokainen meistä on se ainoa biologinen äiti, mikä lapsella on, parhaansa yrittäen <3

    1. Muistan itsekin kuinka säälin lapsena naapurin tyttöä kun sillä oli joka ilta joku harrastus😄! Näin aikuisena on kyllä tullut mieleen että ehkä se oli vain sen vanhempien selviytymiskeino , koska kaverini oli tosi vilkas lapsena😉

      Tuli meillekin kuitenkin se toinen lapsikin, että joku tässä puuhassa selvästi koukuttaa kun ei ensimmäiseen lopetettu😉😉

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *