Ystävystyminen tapahtuu melkein salaa. Kun ei  keskitytä tulemaan ystäviksi. Mitä pidempään jaetaan sama tila ja sama huone sitä varmemmin ystävystytään. Annetaan ajan kulua ylitse ja vähän varkain ehtii oppia toisen. Aika yllättävienkin ihmisten kanssa huomaa ystävystyvänsä kun vahingossa tai pakosta on juoduttu istumaan vierekkäin jossain tarpeeksi pitkään: oppitunneilla, vaihtopenkillä, autossa. Ystävyys kun on  siitä kumma laji ,ettei se ala niin ,että ehdottaa ,kun ekan kerran tavataan: ”Ollaanko hei kavereita?” Tai ehkä joskus lapsena , mutta harvemmin silloinkaan se ihan niin yksinkertaista oli.  Kun on sitten jaettu tarpeeksi  asioita kuten lounaita, leikkejä, työmatkoja, hankaluuksia, vaatteita, eväitä ja sen sellaista sitä huomaa jonakin iltapäivänä ,että voi viitata siihen toiseen sanalla ”Ystävä ” .Kun kertoo jostain asiasta kolmannelle. ” Ystäväni sanoi että…” Ja se on se sinetöity hetki.

Töissä on taas sellainen viikko ,kun uusi tyyppi on aloittanut. Tuntuu vähän vaivalloiselta. Pitäisi virittää tuntosarvet ja päätellä millainen se nyt sitten on. Aamulla pitää vähän ponnistella ( kun en ole yhtään aamuihminen) ,että juttelee yleisiä kuulumisia, kun ei sitä tuntemattoman kanssa voi oikein hiljaakaan olla.  Molemmat nähdään vähän vaivaa ja puhutaan kaikesta tavallisesta: rajoituksista, laduista, keväästä, Lapista ja meemeistä ja siitä kuinka kamalaa on pukea lapsia talvella. Pysytään sellaisissa turvallisissa aiheissa, joista harvoin kenelläkään on mitään yllättäviä, vahvoja mielipiteitä. Kaikkea semmoista , mitä nyt vaan. Sama uudestaan seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Aamulla silmät sikkurassa mietin , että oisipa ihan oma työhuone, ettei tarvitsisi kohdata ketään pariin tuntiin, mutta saan itseni jotenkin tuottamaan puhetta. Joidenkin väkinäisten päivien jälkeen juttu alkaa kulkea itsellään ja päästään jopa pisteeseen, että molemmat ollaan hiljaa ensimmäinen tunti ,koska hänkään selvästi ei ole aamuihmisiä. Alkaa olla ihan mukavaa, että on joku muukin työhuoneella ja päivä kuluu nopeammin. Ja viikkojen päästä alan kertomaan kotona ,mitä uusi työkaveri tänäänkin sanoi.

Kuin työntäisi pulkkaan vauhtia. Joskus se kerää vauhtia niin että miettii: ” Onneksi viitsin.” ( Vaikka se vaikutti niin hankalalta tyypiltä alussa.)

Kun koskaan ei alussa tiedä miten se toinen ajattelee. Kuin pelaisi tennistä . Pallotellaan toiselle ja takaisin. Katsotaan mitä sieltä tulee: Sinun vuoro, minun vuoro, sinun, minun… Joidenkin kanssa rytmi löytyy helposti . Joku lyö  aina liian kovaa tai liian sivuun.

En tiedä  olisinko ystävystynyt joidenkin ihmisten kanssa jos meillä ei olisi ollut niin paljon aikaa . Koulun hiekkalaatikolla, välitunneilla, koulun käytävillä, ruokalassa , vierekkäisillä tietokoneilla samassa työhuoneessa tai nykyisin hiekkalaatikon vierellä. Aika korvaa sitä ,ettei oltaisikaan ihan paras match. Ei kaikesta tarvinnutkaan olla ihan samaa mieltä ,että voitiin alkaa puhua toisesta ystävänä.

Helpointa ystävystyminen aikuisena on yllättäen itselle ollut , kun sai lapsia ja oli sitä luppoaikaa hiekkalaatikolla ,jolloin pystyi taas  kuluttamaan aikaa ja arkea jonkun toisen kanssa ilman sen kummempia paineita. Vahingossa ystävystymään. Vähän sama tunne kuin koulussa ,kun aina odoteltiin jonkin tunnin alkua ja puhuttiin mitä nyt vaan. ( Nyt vain odoteltiin sitä että lapselle tuli nälkä tai väsymys tai hepulikohtaus). Ja tuli tehtyäkin kaikkea yhdessä eikä vain juotua kahvia. Toisin kuin usein aikuisena. Tuli käytyä rannalla, Hoplopissa ja pulkkamäessä. Joskus ne reissut oli ehkä meille tärkeämpiä kuin muksuille. Ja koitin siinä samalla opettaa lapselle kaveruuden alkeita: ” Mene  ja pyydä sitä mukaan. Toisen vuoro välillä. Lapiolla ei lyödä toista päähän.”

Kun  lapsi sanoo yhtenä päivänä kotiin kävellessä, että joku toinen lapsi ei päiväkodissa halua yleensä leikkiä  sen kanssa ,tulee itselle melkein pahempi mieli kuin lapselle. Sanon että ”Miksi  sä haluaisit leikkiä jonkun kanssa , joka  ei halua leikkiä sun kanssa?” Ja jatkan  mielessäni ,että ”Olisinpa itsekin  tajunnut sen 5 vuotiaana, enkä vasta aikuisena. ” Tiedän tietysti ,ettei se nyt ihan niin yksinkertaista ole. Kaikki haluaa kuulua joukkoon. Ihminen on kuitenkin laumaeläin. Toisaalta lapsi itse ei sitten halua leikkiä joittenkin muitten lasten kanssa, mikä on vähän kiusallista jos on pyytänyt kaverin lapsineen kylään ja oma lapsi on päättänyt ,että :” Noitten  kanssa en kyllä leiki”.  Muistelen kyllä ,että jo lapsena sitä oli jotenkin niitä lapsia, keiden kanssa leikit lähti hyvin etenemään ja toisia kenen kanssa ei vaan kannattanut yrittääkään. Järjestän kuitenkin sitä aikaa, että voidaan olla yhdessä: minä ja omat ja kaverit, ja lapsi ja sen kaverit. Koska aika ja yhdessä tekeminen on sellaista liimaa.

Sanotaan, että joidenkin ystävien kanssa voi jatkaa vuosienkin päästä siitä mihin jäätiin. Ja kai se on niinkin. Jos on pitkä pohja takana. Muistan silti elävästi, kuinka lapsena mietin kuinka säälittävän kuuloisia vanhempieni kaverisuhteet olivat: Nehän näkivät kerran tai pari vuodessa ja joivat kahvia ja puhuivat kun näkivät. Ei niin kuin me : Seuraavana päivänä aina jatkettiin leikkiä siitä ,mihin se edellisenä päivänä jäi. Aikuisten  ystävyydet  näyttivät maailman tylsimmiltä.

Nyt kun itse olen se tylsä aikuinen koitan välttää tuota : ” Tavataan taas ensi vuonna”- ystävyyttä. Huolimatta kaikesta hässäkästä ,mikä liittyy pikkulapsiaikaan koitan nähdä ystäviä joka viikko, useitakin . ( Koronaa tai ei, otan pienen riskin, ja niin hekin.). Koska  se nyt on siinä  Tärkeät asiat-listalla aika korkealla. Haluan tietää mitä  toisen arkipäivässä on meneillään ja kaikista ärsyttävistä pikku hankaluuksista ja väännöistä lasten kanssa. Ja siitä kun jonain päivänä sattuu tapahtumaan vain hyviä odottamattomia sattumia ,kuin kuuroina kesken kaiken harmaan.