”En toivo lapselle pelkkää helppoa elämää.”, sanoi ,joku kenen nimeä en muista haastattelussa. Oli ehkä joku niistä näyttelijöistä,jotka antavat haastatteluja parisuhteista ja lapsistaayn samalla kun mainostavat uusia elokuvia. Ihmistä en muista ,mutta tuo lause takertui mieleen ja olen sitä ajatellut aika ajoin. Eikö kaikki toivo helppoa elämää lapselleen? Jos se tarkoittaa samaa kuin onni ja onnistuminen. Mutta eihän se oikeastaan ole sama asia ,kun sitä sitten viikon ja toisen mietin.
Olen itse sellainen murehtija, että välillä toivoisin olevani ihan vaan sellainen ” happy-go-lucky-tyttö”. Sellainen ,joka näyttää aina vähän hymyilevältä ,vaikka olisi yksin ja omissa ajatuksissaan. Sellainen jolle on helppo alkaa jutella ,koska se näyttää ystävälliseltä ja aurinkoiselta. Vieraat ihmiset kyllä juttelevat minulle usein ,mutta kai enemmän siksi ,että näytän jotenkin tutulta eli tavalliselta. Aina silloin tällöin korjaan töissäkin ,että ”-Ei olla oikeastaan tavattu aiemmin”, kun joku selvästi jatkaa jostain mihin luulee meidän jääneen viime kerralla. Kuvittelen ,että sellaisilla huolettoman ja reippaan oloisilla ihmisllä ei ole mutkia matkassa, vaikka varmaan onkin. Ainakin heihin on helpompi tutustua kuin varautuneemman oloisiin pohdiskelijoihin. Ja sehän on aina iso etu elämässä.Siksi siis aina välillä toivon ,että lapsestakin tulisi murehtijan sijaan sellainen huoleton elelijä.
Helppo elämä tarkoittaisi mielestäni ,ettei ole suurempia suruja tai ongelmia matkan varrella. Ja mielelläänhän kaiken sellaisen harjaisi pois lapsen tieltä. Kun muistelen kaikkia niitä töyssyjä ,mihin olen itse törmännyt ,ne mielellään kumittaisi kaikki pois lapsen tieltä. Olisi sellainen kunnon helikopterivanhempi. Ongelma taitaa olla siinä, että vaikka joitain vaikeuksia pystyy ennakoimaan ja ohjaamaan pois on lukematon määrä asioita ,mitä kukaan ei voi toisen puolesta ratkaista. Ja jos alkaa liikaa ratkomaan, ei se lapsi opi ratkomaan niitä itse. Eniten toivoisin ,että lapsi oppisi auttamaan itseään. Miten sitä sellaistakin voisi opettaa?
Yhtenä päivänä päiväkodista palatessa aloin miettimään kaikkia niitä hankaluuksia, mitkä mahdollisesti voisivat osua lapsen tielle. Tällä viikolla, tänä vuonna, 10 vuoden päästä. Mitä jos se ei saa kavereita koulusta? Mitä jos se jää ulkopuoliseksi? Mitä jos se ei pärjää koulussa yhtään? Mitä jos se valitaan aina joukkueeseen viimeisenä? Mitä jos se ei löydä suuntaa elämässä? Mitä jos se ei luota itseensä? Mitä jos siitä tulee alkoholisti? Mitä jos se ei löydä oman tyyppisiä ihmisiä? Mitä jos siitä tulee murehtija? Mitä jos se sairastuu tai jää auton alle kotiin pyöräillessä?
Mietin kaikkia niitä hankaluuksia joista itse on olen selvinnyt,ja joita en juurikaan enää nykyisin edes ajattele; pieniä ja suuria. Nythän tässä alkaa siis taas ihan uusi huolinkierros. Valkenee, että on tullut oikeastaan huijatuksi: on selvinnyt omista ongelmistaan ja on oikein tyytyväinen arkiseen elämäänsä ja sitten se lapsi aloittaakin koko kierroksen ihan alusta. Nyt kun seuraa toisen etenemistä niistä ihan pikkuongelmista alkaen tulee tuskastunut olo ,kun miettii mitä kaikkea sitä voikin olla vielä ja mulle taas ) edessä. Toisen puolesta huolissaan oleminen on vielä jotenkin kamalampi tunne kuin se ,että surkuttelee jotain omia vastoinkäymisiään.
Muistan itse tosi selkeästi millaista oli olla lapsi ja millaisia ne lapsen huolet ja hankaluudet olivat, vaikka aikuisista ne kai vaikuttivat pieniltä ja iso osa mielikuvituksen tuotteelta. Siksi kai sitä miettiikin nyt näitä lapsen asioita niin. Muistan ihan tarkkaan millaista oli elää aikuisten aikataulujen ja sääntöjen mukaan. Vähän kuin tenavissa ,jossa aikuiset on siellä ylhäällä epäselvästi mutisevia ääniä , joiden päätä ei koskaan näytetä. Siinä ne lapset puuhailee omiaan ja välillä aikuinen käy vierailemassa niiden maailmassa kertomassa sääntöjä ja ohjeita. Lapsena sitä sitten ihmettelee mistä ne kaikki säännöt ja tavat tulee. Miksi pitää mennä päiväkotiin tai kouluun aamusta? Miksi ei saisi leikkiä villejä leikkejä? Miksi pitää siivota jäljet ja syödä ruoka loppuun? Kuinka pitkiltä ne pakolliset päiväunet tuntuikaan kun ei nukuttanut yhtään tai miltä tuntui kun oli jotain riitaa leikeistä kaverin kanssa.
Hemmetti,kun tämänkin olisi tiennyt. Että kaikki asiat tulee eteen toiseen kertaan kun saa lapsia. Ihanaa ,että ne hyvät asiat kuten leikit, sadut,värityskirjat, hekottelu ja kaikki sellainen ja kamalaa että kaikki ne huonot asiat kuten Huoli. Tai tiesi kyllä, siitähän ne kaikki vanhemmat aina puhuu, mutta ei oikein tajunnut ,koska ei ollut ketään ,jonka ongelmat olisi läheisempiä kuin ne omat ongelmat.
Mitä siitä sitten tulisi jos olisi vuoden paras helikopterivanhempi? Siistisi ihan kaikki kuopat ja työntäisi joka mäessä? Että olisi mahdollisimman helppo elämä. Ehkä niistä lapsista tulee sitten niitä niko ranta-ahoja , jotka tarvitsevat vähän jotain lisäjännitystä elämään. Tai vähän pienemmässä mittakaavassa vain sellaisia tyyppejä ,jotka ei oikein ole tyytyväisiä mihinkään eikä arvosta mitään ,koska kaikki on tullut aika helposti. Olisi ollut ihan kivaa olla itsekin koulun suosittu tyttö ,jolla oli joukkue kavereita tai se kavereista ,jota miehet aina lähestyi baarissa. Mutta kun en ollut. Ehkä siksi olen ehkä pitänyt kiinni paremmin niistä kavereista jotka sain ,enkä kuvitele että ,maailma olisi pullollaan hyviä miehiä vaan odottelemassa mua.
Eli ei kai sitä helppoa elämää kannata kuitenkaan niin toivoa, vaan ehkä merkityksellistä ja vaihtelevaa. Voisi toivoa sellaista elämää missä on jotain kerroksia. Onkohan se sana suhteellisjuutta? Jos on kamalan helppoa niin hyvätkin asiat tuntuu ehkä pienemmiltä. Ja sitten pitää laittaa sormet ristiin ja tehdä vielä ristinmerkkejä varmuudeksi ilmaan (vaikken olekaan uskossa ), ja toivoa ettei lapseen kolahtaisi liian kovaa kun tulee kuoppia.Ainahan pienet taikakeinotkin kannattaa ottaa käyttöön.
