,sanoi 6- vuotias veljentyttöni , kun hän oli lähdössä yökylään kaverinsa luokse. ”Ahaa, no sehän kuullostaa kivalta”, vastasin hölmistyneenä. Pieni feministi sisälläni tosin hermostui. Sen teki mieli sanoa :” Puhukaa nyt mieluummin vaikka keppareista tai yksisarvisista. Ei ne pojatkaan tytöistä puhu, vaan lähinnä jalkapallosta kun ne on kuusi vuotta. ”( Tai 38, havaintojeni perusteella. Kun mieheni käy kaverinsa luona ja kysyn mitä vaimolle ja lapsille kuului, hän sanoo ettei tullut puheeksi.) Veljentyttö oli kuitenkin niin aidosti innoissaan ,että ymmärsin olla hiljaa.” Ensin me kokeillaan kaverin mekkoja, sitten me tanssitaan niissä mekoissa, sitten me katsotaan frozen ja sitten illalla me mennään nukkumaan samaan sänkyyn ja puhutaan pojista ennen kuin nukahdetaan” ,hän tarkensi ,kuin jakaisi ison salaisuuden.” Onpa kivan kuulloista”,pystyin toteamaan.Noin nuorena se sitten alkaa, mietin.
Sitten muistin kuinka olin erittäin ihastunut naapurin poikaan ,kun olin 7-vuotias. Kirjoitin hänelle rakkauskirjeenkin, jossa tosin kerroin hänelle lähinnä millaisia ovat kivat koiran nimet. Olin aina ilahtunut kun poika tuli meille leikkimääm veljeni kanssa. Usein leikimme yhdessäkin. Myös kaverini oli ihastunut poikaan,mutta en muista ,että olisimme puhuneet juuri aiheesta. Kilpailimme tosin kumpi pääsi vaikka samaan joukkueeseen jos pelasimme jotain yhdessä ja kaverini ehdotti aina pusuhippaa ,jotta olisi voinut ryntäillä pojan perässä. Vähän kiusasimmekin häntä siitä. Olin ihastunut poikaan monia vuosia ja kun kaverini joskus ala-asteella kertoi alkaneensa hänen kanssaan kirjeenvaihtoo ,olin mustasukkainen ,vaikka olin luultavasti vain 10-vuotias. Tämä poika innostus ei kyllä vahingoittanut ystävyyttämme, koska puuhasimme suurimman osan ajasta yhdessä jotain muuta kuin pojista puhumista. Sitäpaitsi, ajattelin että kaverini oli tosi kiva ja nätimpi kuin minä ,joten en pitänyt yllättävänä sitä ,että poika kirjoitteli juurikin hänen kanssaan. Asia ei suuremmin hiertänyt ja jatkoimme leikkejä porukassa ilman suurempia ongelmia.
Eniten tässä ”jutellaan pojista” -asiassa minua häiritsee nyt aikuisena se ,että pojat tuskin ovat lainkaan kiinnostuneita tytöistä 7-vuotiaina . Miksi ne tytöt sitten alkaa kiinnostumaan niistä niin aikaisin? Eikö ne voisi kiinnostua jostain muusta? Tuntuu jotenkin epätasa-arvoiselta ,että tyttöjä kiinnostaa pojat ja poikia videopelit ja jalkapallo. Kuullostaa kuin cheerleaderit vain ihailisivat niitä ,jotka tekevät niitä oikeita juttuja. Mistä se oikein lähtee? Onko se niin ,että prinsessasaduille altistuminen saa tytöt jo tosi pienestä katselemaan innoissaan poikia? Vai onko se jokin genettinen juttu? Kaikkihan me ollaan aika pitkälle ohjelmoitu jo alussa geenien puolesta. Uskon ,että nuo ennakkoasetukset saavat meidät varsinkin lapsena toimimaan tietyllä tavalla . Iän myötä alamme sitten mukautumaan ja sulautumaan enemmän siihen mitä meille opetetaan. Muistan kuinka aidon ihastunut olin 7 -vuotiaana . En usko että se olisi voinut olla vain prinsessasatujen määrittämä ajatus ,että prinssi pitää löytää. Se ei tuntunut yhtään opitulta tavalta,koska tunne oli niin ihana ja selkeä. Luulen että jokin ”tyttögeeni” minussa aktivoitui silloin 7-vuotiaana ,kun tapasin naapurin pojan.
Muistan lukeneeni tutkimuksesta ,missä pohdittiin tyttöjen ja poikien ystävyyssuhteiden eroa. Tytöillä kun useammin on se yksi paras kaveri ,jonka kanssa jaetaan salaisuudet ja ehkä vähän liittoudutaankin muita vastaan. Tutkijan mukaan tytöt harjoittelevat aikuisuuden parisuhdetta varten tällaisilla läheisillä ystävyyssuhteilla.Pojilla taas on enemmän porukoita ,kuten jalkapalloporukoita tai muita peliporukoita . Niissä pojat harjoittelevat ryhmässä toimimista ,joka aikoinaan on ollut harjoittelua mm. metsästämistä varten. Kuullosti kovin kiinnostavalta teorialta.
Joillakin tytöillä tämä parisuhdeinnostus iski vahvasti jo ylä-asteella. Silloin kun pojatkin alkoivat ehkä hiljalleen olemaan kiinnostuneita tytöistä, ”jutellaan pojista”-ilmiö otti yhden kierroksen lisää vauhtia. Jotkut luokkkakaverit puhuivat käytännössä vain pojista. Yksi kaverini kirjoitti kirjevihkoomme säännöllisesti top5-listoja pojista ,joihin oli kullakin hetkellä ihastunut. Joskus pelasimme pullon pyöritystä ja siinä piti aina nimetä joku poika joltakin luokalta, joka oli ihanin. Sitten kun seurustelukumppaneita ainakin kahden viikon mittaisiin teinisuhteihiin alkoi ilmaantua ,kaverini raportoivat aina seikkaperäisesti mitä treffeillä oli tehty ja mitä kukakin oli sanonut ja tietysti romanssin hiipuessa parissa viikossa dramaattiset eron hetket.” Elämäni kamalin päivä”,selitti 12-vuotias luokkakaverini kerran itkuisena välitunnilla meille muille . Kuuntelin näitä kertomuksia kuin oppitunteja. Minulla ei poikaystäviä ollut. En ollut kovin kiinnostunut luokan pojista. Lisäksi olin varsin tavallisen näköinen enkä osannut oikein meikata ,joten poikien huomio oli aika rajallista. Erot yläasteella ovat muutenkin aika isoja niin tyttöjen kuin poikienkin välillä: osa on ihan lapsen näköisiä ja oloisia kun taas toiset alkavat pyöriä kaupungilla ja bileissä ja tytöt seurustella pari vuotta vanhempien poikien kanssa. Itse olin niitä jotka olisivat eläneet vielä mielellään lapsuutta ja laskeneet pulkkamäkeä toppahaalarissa. Katselin välillä kiinnostuneena kaverin perusteellista meikkausoperaatiota ,mutta minulle meikkaaminen tarkoitti lähinnä peitevoiteen epätasaista lisäilyä. Todennäköisesti nyt instagramin aikakaudella kaikki 9- vuotiaatkin osaavat meikata paremmin kuin minä 15 -vuotiaana. Yksi lapsuuden kaverisuhdekin päättyi ,kun kaveri kasvoi nopeammin poikamaailmaan ja minä vain himmailin perässä. Yhtenä päivänä kaveri soitti ja kysyin tulisiko se meille. Kaveri kysyi: ”Mitä me muka oikein tehtäisiin?” ,viitaten siihen että hän ajeli nykyään Toyotan takapenkillä vähän vanhempien poikien kanssa ja kävi kotibileissä ja minä en tehnyt kumpaakaan. ”En mä oikein tiedä”, vastasin ja se olikin viimeinen puhelu meidän kesken. Tuntui siltä että olin auttamattomasti myöhässä jostakin junasta.
Lukiossa ,kun alkoi olla vähän pysyvämpiä seurustelusuhteita ,osa tytöistä tuntui katoavan niihin täysin. Poikaystävän löydyttyä tyttö ei enää tapaillut omia kavereitaan ,vaan vain poikaystävän kavereita ja näiden tyttöystäviä. Jos hän joskus tuli johonkin tapaamiseen tuli poikaystävä mukana.Jos suhde päättyi ,tyttö palasi hetkeksi yhteyteen entisten kavereiden luo ja kertoi kuinka nämä olivat luotettavia ja parhaita ystäviä, kunnes pian löysi uuden poikaystävän ja katosi taas. Yleensä poikaystävä oli pari vuotta vanhempi eli meidän silmissä ” aikuinen” . Kuullosti jännittävältä kun ne muuttivat yhteen , ja kaveri kertoi hankkineensa pillerit. Niin aikuista. Ja me ,joilla ei ollut vielä poikaystävää, tunsimme olevamme kaukana takamatkalla.
Olin välillä kateellinen kavereille poikaystävistä ja heidän hypyistään aikuisuuteen. Toisaalta poika-asiat eivät häirinneet omaa koulunkäyntiä. Jos olisi tullut tilaisuus olisi ehkä itsekin hävinnyt poikaystäväkuplaan. Kuka tietää? Niin ei kuitenkaan käynyt. Itseasiassa sisuunnuinkin sen verran että tiukalla lukemisella ja onnenkantamoisella pääsin jatko-opintoihin sinne minne halusinkin. Mietin että tänne kylään en voi jäädä, koska poikaystävääkään ei ole. Aika pienestä ovat joskus asiat kiinni. Siitäkin voi siis olla hyötyä että on tavallisen näköinen. Kaupunkiin muutettuani monet niistä kavereista ,jotka olivat muuttaneet yhteen poikaystävänsä kanssa vähän kuin hävisivät sinne omaan elämäänsä. Eivät kaikki. Oli ystäviä ,jotka olivat edelleen ihan tavoitettavissa ja mukana kaikessa poikaystävistä riippumatta. Tämä on aina ollut minusta kiinnostavaa: ne tytöt jotka puhuivat jo alaasteella paljon pojista ,olivat yleensä ne jotka hävisivät sinne poikaystäväkuplaan. Toiset taas puhuivat paljon muista asioista ja seurustellessaankin jatkoivat omia harrastuksiaan ja omien ystäviensä tapaamista.
Femisti minussa sanoo että kyllä naisella täytyy olla muitakin kiinnostuksen kohteita kuin pojat. Ei ole tarkoitus että nainen vain hurraa sille miehelle ja kulkee sen käsipuolessa. Mutta ei kai sitä kiinnostuksen kohteitaan oikein voi valita. Jos se on pojat ,niin sitten se on pojat. Ja onhan se rakastuminen ihana pyörre. Mikäs minä olen paheksumaan pojista puhumista, kun muistan miten vahva se ihastumisen tunne oli jo 7- vuotiaana . Muistan myös kuinka loukkaavaa minusta oli kun joskus vanhempani löysivät ” rakkauskirjeeni”. Sen jossa kerroin koiran nimistä. Vanhempani vähän hymyillen kyselivät olinko kirjoittanut sen naapurin pojalle. Eivät he varmaan tarkoittaneet väheksyä asiaa, mutta minusta oli inhottavaa että asia huvitti heitä ja että he olivat lukeneet salaisen kirjeeni. Nyt ymmärsin olla vähän fiksumpi ja suhtautua vakavasti veljentytön jakamaan salaisuuteen siitä että ”illalla puhutaan pojista”. En hymyillyt huvittuneesti ja ymmärsin säilyttää salaisuuden.
