”Kuulen kesän nukkuvan , istun sen viereen”

Siellä ne vielä nukkuvat ; kesäunelmat. Kävelen joskus siirtolapuutarhan kautta vaikka on talvi.  Siellä ne joidenkin muiden maailman ihanimmat paikat vielä odottavat kevättä. Että jotakin alkaa tapahtua. Oma maailman ihanin paikka on kaukana. Voin vain arvailla onko siellä vielä lunta , ovatko jänikset syöneet puita ja onko vesi painanut laiturin vinoon tänäkin keväänä.

Tulee aina kevyt olo kun siirtolapuutarhan läpi kävelee. Kaduillakin on kesän nimet: liljatie, ruusutie, unikkotie. Viime kesän kasvit kuitenkin töröttävät harmaina ja maa on mutaista. Kastelukannut ja kottikärryt odottavat  rekvisiittana nyt kun  kaikki on harmaata, ruskeaa tai oljen väristä.

Sitten tulevat linnut, jonain päivänä valo ja sitten ensimmäiset mökkiläiset saappaat jalassa. Pihatiet alkavat rahista jalkojen alla. Ja maa alkaa tuoksua.

Matti Johannes Koivulla on kappale Kuulen kesän nukkuvan. Keväästä siinä ei oikeastaan puhuta kuin yhdessä rivissä, mutta se jotenkin alkaa aina soimaan päässä täällä:

”Kuulen kesän nukkuvan ,istun sen viereen.”

”Kaikki on niin epävarmaa , siksi olen levollinen”. Lapsuuden kotini seinällä oli kuva muumipapasta ja tuo lause ,joka oli varmaankin jostain Tove Janssonin kirjasta. Ajattelen sitä silloin tällöin, etenkin jos katselen taivasta.

Avaruuden ajatteleminen on pyörryttävää, siksi en tee sitä usein. Kaikki on siinä niin valtavaa , että  päädyn  aina ihmettelemään  sitä kuinka kummallista onkaan että olemme edes olemassa. Ajattelen alkuräjähdystä, yksisoluisia ja meteoriitteja. Geenejä ja sitä miltä asiat näyttävät mikroskoopissa. Kaikki jakautuu aina pienempiin ja pienempiin osiin. Yhtä hämmentynyt olo hiipii jos  ajattelen  solunsisäisiä minimaailmoja. Mitokondrioita ja Golgin laitteita. Siellä ne raksuttava tehden energiaa ja rakennuspalikoita. Seuraavat samoja ohjeita joita ovat seuranneet miljoonia vuosia. Maailman pienimpiä tehtaita ja niin ne vain toimivat.

Ja sitä kuinka epätodennäköistä mikään koskaan on ollut. Sekin että joku pikku lapsi selvisi joskus sodasta ja katovuosista ja kasvoi aikuiseksi ja on nyt enää nimi vanhassa valokuva-albumissa kirjahyllyssä. Kuinka joku isoäidin isoäiti tapasi miehen  kauan sitten ihan jossain muualla , meni naimisiin ja sai liudan lapsia, joista vain yksi selviytyi. Se kaikki on niin epätodennäköistä ja sattumanvaraista etten huolehdi siitä miten tai milloin minä tai me häviämme. Kaikkien kummallisten tapahtumien ketjussa tuntuu turhalta miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu. Avaruus humisee aina jossain taustalla. Käännän katseeni pois taivaalta ja ravistelen olkiani. Kymmenen minuuttia kerrallaan riittää avaruuden ajattelua, sen jälkeen täytyy ajatelle jotain ihan tavallisia ajatuksia.