Meillä on pieni asunto kaupungissa. Ollaan totuttu siihen että ikkunan alla kohisevat bussit. Lunta on harvemmin talvella. Lapsilla ei ole omaa huonetta. Museoihin, kirjastoon ja uimahalliin on lyhyt matka ja ruokakauppakin on kulman takana. En tiedä minkä ikäisenä lapset pystyy päästämään täällä yksin kulkemaan . Se päivä ei ole kuitenkaan ihan pian.
Kun käymme kaverin perheen luona kaupungin ulkopuolella omakotitalossa olemme hieman hämmentyneitä tilasta ja tavaran määrästä. Omasta saunasta ja takasta. Siitä että lapset voivat mennä omalle pihalle puuhailemaan, vähän vanhemmat ilman aikuisiakin. Toisaalta mietimme että on kamalan hiljaista kun tiellä ei liiku ketään. Kamalan pitkältä tuntui myös bussimatka perille ja lähikauppaankin on matkaa. Lisäksi tuntuu kummalliselta että kaikilla on kaksi autoa ja joka paikkaan pitää lähteä autolla. Näyttää myös hassulta että joka pihassa on oma trampoliini ja pihaa suurempi terassialue, mutta naapurin talo on kuitenkin ihan askeleen päässä. Vähän kuin siinä yhdessä Jim Carreyn Truman-elokuvassa. Amerikkalainen unelmalähiö, joissa trimmataan pensasaitoja, pestään autoja ja tervehditään naapuria reippaasti. Teini-ikäinen erilainen nuori sisälläni ahdistuu hieman. Meidän alakerran naapurin lopetti tervehtimisen yhtenä päivänä vuosi sitten ja se on sitten jäänyt.
Kaverit puolestaan ihmettelevät kuinka saamme itsemme mahtumaan pieneen kerrostalo-asuntoon lasten kanssa ja eikö jatkuva liikenne kadulla häiritse. Oikeaan metsäänkin on meiltä matkaa.
Olen itse asunut melkeinpä maalla lapsena enkä oikeastaan tunne hyvin ketään, joka olisi kasvanut kapungissa. En tunne myöskään juuri ihmisiä joilla olisi vähän vanhempia lapsia. Sellaisia jotka jo alkavat liikkumaan itsekseen kaverien luona. Tuntuu myös hankalalta tehdä päätös jäämisestä johonkin paikkaan pitkäksi aikaa. Mitä jos sitä muuttaisi maalle mutta kaikki tuntuisikin jotenkin väärälle ja hankalalle. Lapsia on ikävä liikutella paikasta toiseen ,kun ne ovat tottuneet johonkin ympäristöön ja alkaneet saamaan ihan omia kavereita. Haluaisin että niillä olisi lapsuus jossain yhdessä paikassa.
Jokin puoli minussa inttää että se on surkea lapsuus jos lapsi ei voi vapaasti juoksennella naapurustossa ja mennä metsään vaikka joka päivä. Koska tein niin itse. Vietin muualla kuin kotona suurimman osan ajastani jo 7-vuotiaana . Mutta siellä missä asuin oli tietysti vain yksi hiekkatie jossa harvemmin kulki autoja. Ja silloin vanhemmat eivät kai olleet niin huolissaan lapsistaan. Oli ihan normaalia antaa niiden touhuta keskenään jossain ulkona vaikka kännyköitäkään ei ollut. Mutta en tiedä onko se tavallista enää edes siellä maalla.
Pieni asunto ei minua haittaa. En usko että lapsella täytyy olla oma huone. En muista itse juurikaan leikkineeni omassa huoneessani. Ja ajattelen että teini-ikäiseenkin saattaa pysyä parempi kontakti kun se ei voi täysin linnoittautua omaan huoneeseensa tietokoneen tai kännykän kanssa. Toisaalta huolettaa onko teini kaupungissa alttiimpi niille pahoille teille. Maalla asuessa omassa teini-iässä piti oikeasti nähdä vaivaa jos aikoi päästä pahoille teille lähimpään kaupunkiin. Mutta mistäpä minä tiedän uusista teineistä, ei ole vielä teinejä talossa.
Lisäksi omakotitaloissa olisi se miinus puoli että siivottavaa olisi aina vain enemmän ja tavaraa joka eksyy vääriin paikkoihin takaisin siirreltäväksi enemmän. Ja minähän se pääasiallinen siivoaja ja siirtelijä kuitenkin olisin. Asuntojen hintoihin ja vuokriin en nyt tässä syvemmälle mene. Kaikki tietävät että kauempaa saa enemmän tilaa ja kaupungista vähemmän tilaa. Mutta kun en ole niin tuon tilan perään niin se ei niin määritä omaa ongelmaani.
Minua haittaa sitä vastoin työmatka. Minusta melkein tärkein syy asumispaikan valintaan on työmatka. Tinkisin aika monesta muusta asiasta ennen kuin työmatkasta. Koska kaikki se aika on pois jostain muusta mitä oikeasti voisi tehdä. Ja siihen työmatkaan tarvitaan myös aika usein auto, joka taas vie rahaa vaikka siitä ,että muuttaisi asumaan lähemmäs johonkin joukkoliikenteen varrelle.
Tärkein syy asumispaikkan valintaan olisi ehdottomasti ystävät ja perhe. Jos olisi mahdollista muuttaisin mahdollisimman lähelle heitä, mutta he juuri asuvat siellä pitkän matkan päässä työpaikalta. Ja mies on vielä nihkeämpi työmatkailija kuin minä.
Jotain pitäisi päättää ,mutta mitä?
Mikä lieneekään lopputulos luulen että vuosien päästä olen sitä mieltä että tulipa tehtyä oikea päätös kun muutettiin tai jäätiin. Kaikkeen tottuu ja uusilta tai vanhoilta kotikulmilta siirtyminen on joka vuosi vähän hankalampaa. Ja lapsille tärkeintä on varmaankin se ,että sama paikka ja kaverit pysyvät. Eivät osaa kaivata luntakaan. Ovat nyt tyytyväisiä kun päiväkodin pihalla on isoja vesilätäköitä joissa räiskiä. Kyselen siis aina kotimatkalla päivän lätäkkötilanteen johon saan innostuneita päivityksiä.
