Naapurilla on samanlainen takki ja melkein samanlaiset lastenvaunut. Vähän kiusallista.

Kaupan jonossa kolmella seuraavalla naisella on melkein samanlainen pörröinen pipo hieman eri väreissä.Vähän hymyilyttää.

Leikkipuiston pihalla vertaillaan ruokakassipalveluja. Puuduttavaa.

Työpaikan pyöräparkissa on minun ja aika monen muun samanmerkkiset hieman retrot pyörät. Tuskastuttavaa.

Kaikki haluavat asunnon sieltä samalta alueelta ja kun ovat muuttaneet sinne laittavat kattoon samanlaiset lamput ja lattioille samanlaiset matot.

Kaikki puhuvat sijoittamisesta. Metrossa kaksi vanhaa naista opastaa maahanmuuttajaa kuinka säästäminen aloitetaan. Kotouttaa voi kai näinkin.

Ärsyttävää ja puuduttavaa. Kuinka me kaikki olemme osa parvea. Aina lentelemme samaan suuntaan.

Mutta siinä se toivo taitaa piilläkin.

Kun haluamme niitä samoja arkisia asioita se tarkoittaa että haluamme yleensä myös samoja isompia asioita ja mietimme samoja huolia.

Toivomme lapsille hyvää, rauhallista ja vähän tylsääkin lapsuutta ja olemme huolissamme netin vyöryvästä vallasta.

Toivomme että lapsemme voivat luottaaa muihin aikuisiin ja haluamme siksi itsekin olla luotettavia aikuisia.

Haluamme luontomatkailla ja lähimatkailla.

Junat ovat loppuunmyytyjä viikonloppujen kotimaan matkoille ja aika moni on jo hotellilomaillut omassa kaupungissaan.

Mökkeilykin alkaa olla taas voimissaan kun lentämisen aiheuttama syyllisyys pilaa osan lomatunnelmaa. (Ja jos lentää ,pitäisi ainakin muistaa korostaa tutuille että on kyllä vähentänyt lentämistä.)

Valitsemme ehkä tehdä töitä vähemmän jotta saisimme olla enemmän lastemme kanssa nyt kun niitä vielä kiinnostaa.

Kun huomaan että junassa vastapäätä istuvalla naisella on samanlaiset saappaat kuin minulla koitan ajatella:

Vaikka valitsemme itse olemme joukkona matkalla samaan suuntaan.

Ajan mittaan sitä muuttuu toisiksi ihmisiksi.

Outoa. Kuin mustaa huumoria.

Joskus aikaisemmin ihmetteli ja naureskelikin niille tyypeille .

Ja sitten sitä huomaa muuttuvansa yhdeksi niistä.

Joskus se on surullista, joskus juuri sitä :naurettavaa.

Ihmisiä joiksi olen muuttunut:

Se joka ruokapöydässä ei jaksa jutella puolisolle.

Se joka ärisee lapselleen.

Se joka jättää aika paljon juttuja tekemättä ihan vaan siksi että voi hengailla lapsen kanssa.

Se joka sanoo takaisin kun joku vähän vanhempi nainen tulee ojentamaan jostain asiasta. (Ne ovat aina vähän vanhempia naisia: työpaikalla asiakkaina, junassa kun lapsi venkoilee, ravintolassa kun ovat tyytymättömiä. Odottavat vain tilaisuuttaan ojentaa jotakuta nuorempaa naista.)

Se joka ei jaksa laittaa tukkaa aamulla kun on kiire lähteä töihin, eikä käydä siellä jumpassa tänäänkään.

Se joka on kiinnostunut puutarhan hoidosta ja kiviaidoista.

Se joka valitsee romaanien sijaan yhä useammin elämänkertoja, tiedettä ja historiaa. Koska: ”Miksi sitä nyt keksittyä tarinaa lukisi?”

Se joka  osaa välillä puhua tuntemattomien kanssa näyttämättä että ujostuttaa. (Menikin vain 30 vuotta sitä opettellessa.)

Se joka katsoo televisiosta mieluiten dokumentteja. Erityisesti sellaisia missä kerrotaan ihan vain tavallisista ihmisistä jossain  elämässä omaa elämäänsä.Ja uutisia.

Se joka miettii muita ihmisiä katsellessa: ”Tuleeko minusta joskus tuollainen?” tai ”Olinko joskus tuollainen? Noin nuori?”

Toivottavasti en seuraavaksi muutu siksi vähän vanhemmaksi naiseksi joka käy ojentamassa muita turhanpäiväisistä asioista.

Mutta eihän sitä koskaan tiedä.