Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä-
kesä tulee, ihanaa

Tämä ei tietenkään ole oma luomukseni vaan Lauri Viidan runo Kevät. Kuulin tämän joissain juhlissa vuosia sitten vanhemman miehen lausumana. Hän herkistyi runosta ja varmaan juhlistakin niin että sai juuri ja juuri liikutukseltaan runon lausuttua. Ja silloin oli tietysti kevät. Sen jälkeen tämä on aina palannut mieleen kun aurinko alkaa paistamaan niin kuin se keväällä paistaa.

Ei jaksaisi odottaa enää, että pääsee mökille haistelemaan miltä talo tuoksuu talven jälkeen. Katsomaan miten kaikki jäikään viime syksynä. Tarkastamaan onko laituri pahasti vinossa talven jäljiltä ja kuinka korkealla vesi on tällä kertaa. Heliseekö rannassa jäitä? Joskus ollaan oltu niinkin aikaisin liikkeellä.

Kaikki on vähän nukuksissa ja luontokaan ei oikein minkään näköinen vielä. Ruskeita lehtiä, ruskeaa maata ja se maa tuoksuu juuri sille keväälle.

Jos voisin jäisin sinne itsekseni viikoiksi . Pukisin ne vanhat verkkarit , toppatakin ja nyppääntyneen pipon mitkä olen aina aiemminkin siellä pukenut. Joka päivä vähän jotain kulmaa haravalla ruopsuttelisin ja kasaisin talven katkaisemia oksia  pihalta.  Kuuntelisin Radio Suomesta mitä sieltä sattuisikin tulemaan jos hiljaisuuteen kyllästyisin. Joisin saunaoluen jo lämmitys vaiheessa ja istuisin odotellessani saunan terassin kiikkerällä tuolilla. Katselisin tuttuja kuvioita hirsiseinissä ja vähän vinossa olevia oven pieliä.

Kaikki on juuri hyvin hieman ränsistyneenä ja sellaisena kuin se on aina ollutkin. En kaipaa mitään uutta ja hohdokasta. Ja piha ja luontokin on jollain tavalla kaunista kun se on vielä melkein nukuksissa.

Eli miten sitä voi koittaa selvitä järjissään kun vauva vain huutaa ja sätkii. Ja kun ajatus pehmeästä, rennosta ja raukeasta vauvasta joka rauhallisena haukottelee ja ojentelee raajojaan tuntuu kovin kaukaiselta.

Ravasin itse näyttämässä meidän vauvaa neuvolan tädille, lääkärille (parillekin) , vyöhyketerapeutille ja tietysti googlasin kaikkia mahdollisia kikkoja kuinka sitä huutoa saisi vähennettyä.

Tein säännöllisiä iltarutiineja jotta vauva oppisi paremmin rauhoittumaan iltaa kohden. Vältin itse juomasta kahvia ja mitä lie ruoka-aineita joista jonkun kaverin mukaan saattoi olla haittaa.

Tehtiin vatsajumppaa ja jumppapallolla hytkyttelyä.

Vaste oli lähes aina pelkkää huutoa. Ja jos joskus yksi kikka tuntui tehoavan niin seuraavana iltana ei varmasti tehonnut.

Sitten piti vain tyytyä kohtaloonsa.

Ja hankkia vastamelukuulokkeet. (Suosittelen sellaisia jotka saa yhdistettyä puhelimeen. Voi sitten katsella puhelimesta vaikka Ensitreffejä Alttarilla samalla kun lohduttelee kirkuvaa vauvaa.)

Meillä oli periaatteena ettei vauva joudu yksin itkeskelemään, vaan jompi kumpi aina silitteli,  piti kättä vauvan vieressä tai pötkötteli sängyssä vauva kainalossa. Monet kai kanniskelevat ja hytkyttelevät vauvaa, mutta siitä ei tuntunut olevan mitään apua niin päädyttiin siihen että lähinnä makailtiin vauvan kanssa sängyssä. Joskus kun yhtään ei jaksanut kuunnella enää huutoa ja mieskään ei ollut kotona lähdin syömään sipsia keittiöön ja jätin vauvan makuuhuoneeseen huutamaan. Alle 4 kk ikäinen lapsihan ei pääse karkuun pinnasängystä vaikka sen hetkeksi sinne itsekseen jättäisikin. Joskus on vaan pakko ottaa aikalisä.

Paljon tuli myös selailtua Etuovi.comia ja haaveiltua ihanista asunnoista samalla kun kiukkuinen sätkivä vauva huusi vieressä. Helpotti kun sai jotakin muuta mihin keskittyä. Itku ei nimittäin vähene sillä että keskittyy vain  katsomaan ja kuuntelemaan huutavaa vauvaa.

Kun kaikkea mahdollista koittaa vauvan hyväksi tehdä ja vaste on useimmiten pelkkää kirkumista niin tuleehan siitä olo että on huono äiti ja  vauva on huono vauva. Tähän ei auta se että lukee äitiblogeja joissa kerrotaan hyvin nukkuvista  maailman ihanimmista vauvoista. Näistä blogeista tulee aina vain pahempi mieli,joten   välttele niitä. Tähän auttaa vain se että tietää että jollakin muullakin ( ja oikeastaan aika monella)  on yhtä huono vauva. Tiedän että vauvaa ei saa sanoa huonoksi tai hankalaksi, korkeintaan vaativaksi, mutta siltä se silloin tuntui. Ja siitä tunteesta tuli vielä huonompi äiti olo.

Vähän auttaa kun tietää että lapsi ei ole vakavasti sairas . Käy siis ainakin kerran jollain lääkärillä johon luotat.

Vähän auttaa  kun toistelee itselleen päivittäin että se kasvaa tästä vaiheesta kyllä yli. Koliikki rauhoittuu jossain 3-4 kuukauden kohdilla. Meidän vauva lopetti iltaitkut silloin ,mutta oli senkin jälkeen kyllä ns. temperamenttinen vauva.

Se auttaa kun vauva on joskus tyytyväinen ja rento

Ja se auttaa kun vauva jaksaa kerrankin olla rauhallinen raitiovaunussa tai bussissa kun pitää olla paikallaan. Ja se kun joku tuntematon hymyilee vauvalle siellä ruuhkabussissa.

Vaikka meidän koliikkiaika on jo takana tuntuu pieni kateuden pistos aina kun tapaa muiden ihmisten tyytyväisiä hymyileviä vauvoja. Itse  en muista vauva-ajasta mitään pehmeää ja hattaraista.

En tiedä kasvaako kaikista koliikkilapsista niitä ns. temperamenttisia lapsia mutta meidän ainakin on edelleen ajoittain varsin tulinen ja kova ääninen sielu. Se on todennäköisesti meidän muksu joka kiemurtelee ja huutaa pää punaisena jossain julkisella paikalla  milloin mistäkin syystä. Nämä tilanteet ovat kuitenkin niin ohimeneviä ettei entisen koliikkivauvan äiti niistä juuri enää hätkähdä.  Jotkut kanssa ihmiset kyllä saattavat hätkähtää. Muistan kuitenkin saaneeni aina vain empaattisia katseita näissä tilanteissa: Ne joilla on lapsia ymmärtävät ja ne joilla ei ole ovat yleensä sen verran nuoria etteivät kehtaa sanoa mitään.

Eli voimia niihin hetkiin kun huuto ei vain lakkaa vaikka olet jo tehnyt kaikkesi. Meilläkin oli huono vauva, josta kasvoi oikein hyvä tyyppi ja hyvin rakas. Lapsi nukahtaa nyt taaperoikäisenä ilman kummempia iltavenkoiluja ja  jaksaa ruuhkabussissakin istuskella vaunussa yleensä aika hyvin saamatta hepulia. Rakastaa lukea kirjoja sylissä ja tuo niitä aina uusia kun aiempi on selattu loppuun. Pitää ärhäkästi puoliaan ja näyttää mitä haluaa välillä kovaankin ääneen. Mutta ajattelen että se saattaa olla ihan hyväkin piirre  elämässä.