Suomalaisuus- eli miksi on niin vaikea halata äitiä


”Suomalaisuus on kuin sairaus”, lukee Rakkaudenhirviön viimeisillä sivuilla. Luin sen Saara Turusen Järjettömien asioiden jatkoksi, kun halusin vain jatkaa siitä mihin toinen kirja päättyi. Rakkaudenhirviö on itseasiassa vanhempi kirja, mutta kertoo paljon samoista asioista. Niin kuin suomalaisuudesta ja mikä siinä on niin vaikeaa.   Miksi me ollaan tällaisia kummajaisia? Ei hymyilllä, ei halailla, pidetään huoli välimatkasta, ei haluta erottua joukosta ja kuinka pikkulapsetkin pelästyvät ,kun ulkomailla vieraat ihmiset tulevat innoissaan pelleilemään lapselle ja lapsi vain puhkeaa itkuun järkytyksestä.  Niin tuttuja asioita, jotka vain suomalainen tunnistaa suomalaisiksi ja joita sitten vähän häpeää.

Se onkin vielä suomalaisempaa. Että ollaan pahoillaan siitä ,että ollaan tällaisia varautuneita ja ujoja , eikä jutella vieraille eikä haluta tehdä itsestämme numeroa. Ja sitten kirsikkana kakun päällä ollaan vielä pahoillaan siitä, että ei osata olla  ”enemmän elossa”! Kukaan muu kuin suomalainen ei pystyisi tuntemaan siitäkin asiasta huonoa omaatuntoa ja alisuoriutumista.

Kummallinen maa täällä syrjässä. Ei oikein pystytä sellaiseen rentoon elämään kuin kuvittelemme ainakin etelämaalaisten pystyvän, mutta emme ole ihan niin idässä ,että voisimme olla välittämättä siitä. Koska Venäjällä vierailleena pystyn kyllä sanomaan, että siellä sitä vasta vähän hymyilläänkin. Kai vanha venäläinen tapa on pitää typeryksinä niitä ,jotka turhan päiten hymyilevät. (Kuulin tämän venäläiseltä tutultani). Kukaan asiakaspalvelussakaan (,jos ei nyt ihan kalliimpia hotelleja ja ravintoloita pois lasketa) ei vahingossa hymyile tai säntää innokkaasti palvelemaan. Asiakas vaikutti olevan pietarilaisessa kaupassa lähinnä hieman harmillinen tapaus. Mutta Venäjällä kukaan ei edes vaikuta tuntevan painetta hymyilemiseen.  Luulen että amerikkalaisille risteilijöille saattaa tulla Suomessa samanlainen olo kuin minulle Venäjällä: Mikä näitä ihmisiä vaivaa kun ne eivät ikinä edes hymyile? Pohdimme varmaan kummatkin tahoillamme: ”Se on varmaan se kova historia”, ja pyörittelemme päitämme säälien.

Eivätkä ne kulttuurierot jää hymyilemiseen, vaan menevät lävitse kaiken; perhesuhteisiinkin. Vaikka olen ikäni lukenut kirjoja ja nähnyt elokuvia (, joista iso osa amerikkalaisia) ja tiedän mikä on ikäänkuin perhesuhteiden ideaali: eli se jossa tunteista puhutaan suoraan ja joissa halataan ja sanotaan huolimattomasti ”I love you” ,vaikka kadun kulmassa, en käytännössä ole ikinä pystynyt samaan.  Äidin halaaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta, ja rakkauden tunnustuksetkin verhoan mieluiten käytännön asioihin kuten auttamiseen, soittamiseen, ja turhan päiväisyyksistä puhumiseen.  Oletan että sävy ja viesti on oikea ja kohde kyllä sen toisena suomalaisena ymmärtää. En vain pysty mihinkään etelämaalaiseen tai amerikkalaiseen suoritukseen, vaikka teoriassa tiedän miten se pitäisi tehdä.

Mutta näin toimivat lähes kaikki tuttuni ja sukulaiseni. Kukaan ystävistäni ei yleensä halaile äitiään tai keskustele  rennosti tuntemattomien kanssa muutoin kuin työn puitteissa, jossa se on ikäänkuin odotettavaakin. Korkeintaan saatamme ryhdistäytyä hetkeksi etelänlomalla tai ulkomaalaisten kanssa ollessamme ,jolloin tiedämme ,että se kuuluu asiaan. Haluamme vakuuttaa itsemme ja etenkin ulkomaalaiset , että ”Kyllä minä tähän pystyn. En ole niin kuin ne muut suomalaiset, jotka eivät osaa olla vapautuneesti. Minä olen rento ihminen, joka iloitsee ja halailee ongelmitta ,niin että näkyy ja kuuluu. ” Mutta sen näytöksen tehtyämme väsähdämme ja kierimme kotikoloomme toipumaan moisesta rasituksesta.  Pohjoisen ihmiselle se nyt vain noin yleisesti ottaen ei oikein onnistu pidemmän päälle.

Kuvio on niin kummallinen ,että se on surullinen ja hullunkurinen samaan aikaan. Enkä vain voi uskoa etteikö se jotenkin tulisi säädettynä niissä geeneissä. Lähtöasetukset joiden alueella on omalla maaperällään. En jaksa enää edes tuntea huonoa omaatuntoakaan tästä kummallisesta sairaudesta nimeltä ”suomalaisuus”. Enkä halua parantuakaan siitä. En pysty italialaiseen välittömyyteen enkä haluakaan . Italialaiset ovat juuri hyviä niin kuin ovat heiluvine käsineen ja hymyineen ,mutta mikään ei ole ärsyttävämpää kuin suomalainen ,joka on päättänyt alkaa käyttäytyä kuin italialainen. Tällaisia tilanteita varten ystävälläni on tietty järkyttynyt ilme, jolla hän tuijottaa ilmeettömästi ja pitkään aikansa jotain yli-innokasta tunteenpurkausta ja sanoo sitten: ”Älä nyt viitti”, juuri sopivan lakonisesti.

Turusen kirjassa etelämaalainen mies toteaa usein ylpeästi: ”I love my mother,I love my country” ja päähenkilö miettii miksei hän pysty toteamaan samaa. Tosin päähenkilö ei vaikuta kirjassa paljon pitävänkään maastaan tai äidistään. Ne ovat vain annettuja lähtökohia ,joiden kanssa vain täytyy tulla toimeen. Itse olisin oikeasti samaa mieltä etelämaalaisen kanssa , mutta en pystyisi vain vastaavaan hehkuttavaan puheenvuoroon. Tuntuu kaukaiselta, että miehet etelässä suhtautuvat äitiinsä kuin ”arvokkaimpaan koruun tai harvinaiseen kasviin, jota ihaillaan ja vaalitaan” julkisestikin.

Itse ajoittain ponnistelen ,etten taantuisi teini-ikäiseksi mennessäni vanhempieni luo. Arvostan heissä monia asioita , kuten äitini loputonta empatiavarastoa ja pitkiä hermoja ja isäni innostumista milloin mistäkin ja kuinka hän kuuntelee ketä tahansa kiinnostuneena. Mitään tällaisia kohteliaisuuksia en pysty kuitenkaan sanomaan ääneen. Kehuminen ja halaaminen tuntuisi teatraaliselta ,epäaidolta ja pakotetulta.

Niinpä puhun vain uutisista ja kirjoista, joita olemme lukeneet. Käyn pesemässä ikkunoita ja jään heidän sohvalleen lukemaan hesaria. Syön kaikki tarjottavat pöydästä ja vien kassillisen pakattuja ruokia mukananikin. Suunnittelemme mitä teemme mökillä kesällä. Mökillä olisi niin outoa ilman heitä. Niinkuin olisi elämässä muutenkin.

Kommentit (5)
  1. Pohjois-Karjala on sit varmaan Suomen ”ulkomaat”…täällä hölötetään ventovieraille niin bussissa kuin bussipysäkillä, tentataan junantuomilta sukuselvitys heti ensitöikseen ja taatusti löydetään joku ”melekein sukulainen” siinä sivussa.

    En taida edes aloittaa kertomaan minkämoista menoa meidän suvun elo on, totean vain, että ranskalainen ystäväni kyläillessään totesi, että ”teidän perheen juuret on varmaan Italiassa 😀

    1. Pohjois-Karjalassa on kyllä selvästi etelämaalaisempi meininki! Itsekin olen tuon huomannut😄

      1. Ai niin:sitä Turusen kirjassa juuri ihmettelinkin kun päähenkilö on jostain Pohjois-Karjalan suunnalta ,samoin kuin Turunen itsekin , ja oli silti tarinassa keskiverto suomalaista jäykempi ja ahdistuneempi ja ”suomalaisempi” kun karjalaiset yleensä.

  2. Minä löysin tekstistä itseni ja ainakin sen kuplan tai kolkan yhteiskunnastamme, jossa elän!
    Tragikoomista on ainakin oma arkeni kaikkien sosiaalisten ahdistusten lomassa, enkä tasan pussaile äitiä poskelle sen kummemin kotona kuin kaupan kassajonossakaan. Tunnistan myös tuon taantumisen penskaksi joka lähtee vanhemmiltaan jääkaapin sisältö kasseihin lastattuna. Olen perusolemukseltani jäykkä ja vaivaantunut, ehkä ainakin osa nykynuorista saattaa olla jo jotain muuta. Toki taustakin vaikuttaa, mutta tämä savolainen jurottaja ilahtui ja ihastui tästä tekstistä!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *