Trainspotting ja Poreallas

Kolmas tuttu on tilannut kevään aikana pihalleen poreammeen. ”Koska koronavuosi ja matkoillekaan ei pääse.” Käyn siellä yhtenä iltana porisemassa ja kehun hankintaa, mutta tunnen itseni ja meidät samaan aikaan peruuttamattoman vanhoiksi. Poreamme takapihalla kuuluu sarjaan asioita, jotka saavat  keskiluokka-ahdistuksen hälytysvalon palamaan mielessäni punaisena. Koitan nauttia poreista ja höyryävästä vedestä , viilenevästä illasta, mutta kuplien keskeltä  se 18-vuotias minä puskee pintaan  ja pyörittelee silmiään ja sanoo ”Ihan oikeestiko?” Se 18-vuotias minä on sillä tavalla puhdas , että se ahdistuu kaikesta ylenpalttisesta ostamisesta, automarketeista ja asioista, joita ihmisten kuuluu hankkia, kun ne ovat aikuisia. Se oli ylä-asteellakin sitä mieltä, että oikeat Levikset olivat ihan ylihinnoiteltu ja päätti pärjätä ilman. Nyt se ajattelee ,että mitä käy ympäristölle, kun ensin kaikki suomalaiset hankkivat takapihalleen poreammeen ja sitten seuraavaksi kaikki kiinalaisetkin haluavat omansa. Se ajattelee myös, että kuinka väsynyttä täytyy elämän olla, ettei enää muuta sitten keksi kuin poreammeen. Koitan selittää sille, että vanhetessa ne unelmat vähän muuttuu, mutta poreammeesta minun on kyllä hankala olla eri mieltä. Niin paljon en ole kuitenkaan matkan varrella muuttunut.

On muitakin asioita , jotka saavat hälytysvalon säkenöimään kirkaan punaisena ja minut toivomaan , että voisin sädettää itseni ehdottomien 18-vuotiaiden joukkoon. Sellaiset keskiluokkaiset ja kyllästyttävät asiat, kuten keittiöremontti, oma pihatrampoliini, uudet autot ja isommat grillit sekä isot hohtavat kivitalot täynnä huoneita, joista jokaiseen  täytyy hankkia aluksi uudet sohvat, verhot ja pöydät, mutta silti  yhtenä päivänä tilaa uudelle tavaralle ei enää ole ja tavara nielaisee sinut.  Ahdistun kun keskustelu kääntyy mihin tahansa ylläoleviin asioihin ja mietin, että olisipa taas 18 ja voisi puhua vain leffoista.Miten eksyin kaikkien näitten aikuisten keskelle?

Puhuttaisiin vaikka Trainspottingista ja siitä listasta jolla elokuva alkaa: Choose life. Choose a job. Choose a family. Choose a fucking big television, choose washing machines, cars , compact disc players and electrical tin openers…

Kaikki listalla oleva kuullosti 18-vuotiaasta vähän kaukaiselta ja huvittavalta. Ei uskonut, että kun vanhenee niitä asioita ilmaantuu melkein koko lista ,vaikkei suunnitellutkaan. Sieltä ne hiipivät yksitellen jonossa. Jonain päivänä poreammeessa niitä kaikkia asioita sitten ajattelee vähän ahdistuneena. ( Toivottavasti ei sentään perhettään ja työtään, mutta ehkä sitä kaikkea muuta.) Ja miettii, että olisipa taas 18,eikä olisi mitään näitä asioita ja kaikki olisi ihan alussa. Harvoin haluan olla uudestaan 18,(se vasta olikin melkoisen raskasta), mutta porealtaassa ,jonkun takapihalla, se kumma melankolia ottaa vallan ja poreamme alkaa olemaan enemmän kuin pelkkä poreamme ja mietin että jos poreamme ilmaantuu joskus omalle takapihalleni alan kirkumaan.

Tai sitten voitaisiin puhua siitä pahamaineisesta trampoliinikohtauksesta  Gilbert Grape- elokuvassa. Siinä raivostunut ja petetty perheen isä pomppii trampoliinilla ja sättii lapsiaan siitä, kuinka nämä eivät ole ikinä tyytyväisiä mihinkään, vaikka kaikki on hankittu heitä varten trampoliinia myöten.  Marisevat vain aina. Isä pomppii trampoliinilla ja huutaa hikisenä kaikkia hyppimään trampoliilinille.

Vanheneminen ja siihen liittyvät kliseet ovat kummallisia. Ei usko , että ne tulevat omalle kohdalle, mutta tulevat sitten kuitenkin, jos ei oikein pidä varaansa. Sitä alkaa toivoa samanlaisia asioita ,kuin muutkin samassa iässä ja elämän tilanteessa. Luulee hetken että ne ovat tarpeellisia. Ja  sitten joinakin päivinä aika moni kuitenkin miettii :”Miten tähänkin tuli taas päädyttyä? Oliko tämä kaikki välttämätöntä? Keksinkö kaiken tämä itse , vai mistä tämä kaikki tavara ilmaantui?”

Sekin on kiertävä ajatus. Sitä ajatusta on  mietitty jo Trainspottingin ja  Gilbert Grapen kuvaamiseen aikaan -90 luvun alussa. Ja sitä on mietitty  jo 60-luvulla ainakin Revolutionary Road- kirjassa  ja varmasti jo paljon ennen sitäkin. Kliseet ja niistä seuraava ahdistus on siis ollut läsnä hämmentävän pitkään. Sekin on vähän kuin kirjoitettu juoneen.

Pitäisi teipata se vanha Trainspottingin juliste, vaikka kellarin oveen. Ikäänkuin muistutukseksi.