Joonas Konstig: Totuus naisista

Joonas Konstigin Totuus naisista, Gummerus 2013.

konstig.jpg

 

Tämä kirja on pitkään aikaan maailmankuvaltaan kyynisin ja kolein romaani, jonka olen lukenut. Olin vähällä lopettaa kirjan loppupuolella sen lukemisen, mutta valitettavasti se oli niin hyvin kirjoitettu, etten voinut laskea sitä käsistäni. Millainen sitten on kirjan maailmankuva? Se on osoitettu miehille, joilla on tyttäriä, ja sellaiseksi kirjailija tunnustautuu itsekin. Kirjan maailmankuvan mukaan tyttäret ovat niitä heikompia, joita isien on puolustettava. Ja tietysti ulkomaalaissyntyisiä miehiä vastaan. Siten maailmankuvassa on myös rasistisia piirteitä, jopa fasistisia. Väkivalta on oikeutettua, ja tarkoitus pyhittää keinot. Ja jos jää kiinni väkivallasta, aina on mahdollista valehdella itsensä vapaaksi tuomiosta. Ihmiset käyttävät toisiaan eri tavoin hyväkseen, niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Sosiaalinen häpeä on mahdollista vaieta näkymättömiin ja paeta sitä uuteen elämään uudelle paikkakunnalle. Kosto on oikeutettua. Nämä kaikki ovat Joonas Konstigin maailmankuvan rakennuspuita. Naiset esitetään kirjassa heikompina astioina, joita miehet, etenkin isät suojelevat keinolla millä hyvänsä. Tässä kirjassa ei ole tietoakaan tasa-arvosta tai solidaarisuudesta, on vain vahvempien oikeus. Joonas Konstig on valitettavan taitava kuvaamaan varsinkin nuorten välistä lyhyttempoista vuorovaikutusta niin tekstiviestitse, facebookin kautta kuin puhelimitsekin, puhumattakaan nokatusten tapahtuvasta nopeatempoisesta repliikkien heittelystä. Tuo puhekielen ottaminen mukaan juoneen on oivallinen veto nuorelta kirjailijalta. Sen hän osaa, ja sitä hän käyttää runsain mitoin. Tässä hän on mielestäni samalla viivalla  toisen virtuoosisen puhekielen käyttäjän, TuomasVimman, kanssa. Mutta siinä, missä Tuomas Vimma vetää sumeilematta överiksi oman maailmankuvansa, Joonas Konstig on suoraviivainen ja ehdoton. 

Kulttuuri Kirjat

Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras, Otava 2012.

vieras.jpgx_.jpg

 

Olen pitänyt paljon Riikka Pulkkisen aiemmista romaaneista Raja ja Totta, ja niinpä odotukseni olivatkin korkealla tarttuessani hänen uusimpaansa, Vieraaseen. Siitä huolimatta, että blogimaailmasta oli kantautunut huolestuttavia viestejä siitä, ettei tämä olisikaan mikään helppo pala. Ja sitä se ei todellakaan ole. Kirja on monitasoinen ja moniääninen teos, jossa välillä on vaikea pysyä lukijana matkassa, missä jä kenen äänellä milloinkin puhutaan. Ja puhutaankin usein niin korkealentoisesti, että lukija on hämmentynyt. Kirjan teemat ovat toki tärkeitä ja yleismaailmallisia, kun käsitellään mm. syyllisyyttä, lasten asemaa, kirkon opetuksia ja läheisimpien ihmissuhteiden perimmäistä vaikeutta. Niiden käsittelytapa vain vieraannuttaa lukijaa itsestään, kun kirjailija käyttää usein hyvin monitulkintaisia ja -polvisia lauseita, jotka läkähdyttävät lukijan. Paikoin mieleeni nousi muodon osalta Markus Nummen Karkkipäivä, mutta ehdottomasti Karkkipäivä onnistuu siinä, missä Pulkkinen jää tavoittelemaan teemojensa käsittelyä trillerin keinoin. Vielä yksi kirjan teemoista, syömishäiriö, on ehkä kuvattu kaikkein uskottavimmin. Sinänsä kirjan päähenkilö, naispappi, ei mielestäni ole henkilönä erityisen uskottava ja samaistuttava. Hän liikkuu liian suvereenisti ja vaivattomasti maailman äärestä toiseen ja jopa tanssia harrastavaksi synnintekijäksi, jotta lukija kiintyisi häneen. Ehkä kirjan tarkoitus oli kuvata äärimmäistä kipua ja tuskaa, mutta lukijana en uskonut siihen. Riikka Pulkkinen tekee myös kirjailijana muotokokeiluja, jotka osin onnistuvat, osin tuntuvat keikaroinnilta. Kieltämättä taitavan kirjailijan onkin seuraavaa romaaniaan työstäessään syytä nöyrtyä ottamaan huomioon lukijan entistä enemmän.

Kulttuuri Kirjat