Joonas Konstigin Totuus naisista, Gummerus 2013.

Tämä kirja on pitkään aikaan maailmankuvaltaan kyynisin ja kolein romaani, jonka olen lukenut. Olin vähällä lopettaa kirjan loppupuolella sen lukemisen, mutta valitettavasti se oli niin hyvin kirjoitettu, etten voinut laskea sitä käsistäni. Millainen sitten on kirjan maailmankuva? Se on osoitettu miehille, joilla on tyttäriä, ja sellaiseksi kirjailija tunnustautuu itsekin. Kirjan maailmankuvan mukaan tyttäret ovat niitä heikompia, joita isien on puolustettava. Ja tietysti ulkomaalaissyntyisiä miehiä vastaan. Siten maailmankuvassa on myös rasistisia piirteitä, jopa fasistisia. Väkivalta on oikeutettua, ja tarkoitus pyhittää keinot. Ja jos jää kiinni väkivallasta, aina on mahdollista valehdella itsensä vapaaksi tuomiosta. Ihmiset käyttävät toisiaan eri tavoin hyväkseen, niin seksuaalisesti kuin muutenkin. Sosiaalinen häpeä on mahdollista vaieta näkymättömiin ja paeta sitä uuteen elämään uudelle paikkakunnalle. Kosto on oikeutettua. Nämä kaikki ovat Joonas Konstigin maailmankuvan rakennuspuita. Naiset esitetään kirjassa heikompina astioina, joita miehet, etenkin isät suojelevat keinolla millä hyvänsä. Tässä kirjassa ei ole tietoakaan tasa-arvosta tai solidaarisuudesta, on vain vahvempien oikeus. Joonas Konstig on valitettavan taitava kuvaamaan varsinkin nuorten välistä lyhyttempoista vuorovaikutusta niin tekstiviestitse, facebookin kautta kuin puhelimitsekin, puhumattakaan nokatusten tapahtuvasta nopeatempoisesta repliikkien heittelystä. Tuo puhekielen ottaminen mukaan juoneen on oivallinen veto nuorelta kirjailijalta. Sen hän osaa, ja sitä hän käyttää runsain mitoin. Tässä hän on mielestäni samalla viivalla  toisen virtuoosisen puhekielen käyttäjän, TuomasVimman, kanssa. Mutta siinä, missä Tuomas Vimma vetää sumeilematta överiksi oman maailmankuvansa, Joonas Konstig on suoraviivainen ja ehdoton.