Jörn Donnerin Mammutti, Otava 2013, suom. Kari Koski

Blogin kirjoittamisessani on ollut Mammutin kokoinen kolo. Jörn Donnerin Mammutin lukemiseen meni yli kuukausi. En halunnut keskeyttää urakkaa muulla lukemisella. Urakka on sitä paitsi väärä sana. Luin Mammuttia henkeäni pidätellen ja hiljaa hykerrellen Jörn Donnerin Oman Äänen äärellä, ironisen ja suoran, rehellisen äänen, jota tuli jo loppuun luettuani ikävä.  Donnerista on ollut niin moneksi, että se herättää kateutta, ja samalla hän paljastuu niin yksinäiseksi, ettei kateuteen todellakaan ole aihetta. Yksinäiseksi ja henkeväksi hän osoittautuu, ja usein niin ilkikurisen ironiseksi, etten voinut olla nauramatta ääneen lukiessani. Donner on liittänyt tähän valtavaan muistelmateokseen paljon päiväkirjakatkelmiaan suoraan elävästä elämästä. Tuntuukin, että nyt meillä on ikioma Knausgårdimme, joka kuvaa omaa elämäänsä yhtä häkellyttävän suoraan kuin ulkoisesti vanheneva kirjailijamme, jonka muistelmateoksen kannesta katsovat ilkikuriset, nuorehkon miehen silmät. Ja se kaikkein tärkein, hyvä lause on hänellä hallussa kaiken aikaa niin, että lukemisesta tulee ilo.