Fedor Dostojevski: Karamazovin veljekset, suom. Lea Pyykkö, Karisto 2008, 1098 s.

Blogissani on ollut hiljaista. Syypäänä on ollut herra nimeltä Dostojevski, jonka Karamazovin veljekset -teos on seuraavan kirjallisuuspiirimme kokoontumisen aiheena. Olen lukenut ja lukenut, ja vielä kerran lukenut tuota huimaavan paksua (lähes 1100 s.) opusta. Kunnes n. sivulla 630 sen tajusin. Meitä ei vain ole tarkoitettu toisillemme. Näin raskasta puurtamista lukemisen ei pitäisi olla, vaan siitä pitäisi voida myös nauttia. En voi sanoa nauttineeni lukemisesta kuin paikoin. Kirjaan sisälle pääseminen vaatii ensinnäkin melkoisesti työtä, ennen kuin henkilögallerian on suurin piirtein sisäistänyt.  Sitten teoksessa on melko paljon uskonnollista pohdintaa, jonka koen itselleni melkoisen vieraaksi. Ja onhan teoksen aihepiiri todella raskas isänmurhineen. Siispä uskallan tunnustaa sekä itselleni että muille, ettei minusta ollut tämän klassikon lukijaksi. Ei vaikka suomennoskin oli hyvin sujuva ja kielellisesti hyvä. Tämän jälkeen olen lukenut Dostojevskilta ainoastaan Kirjoituksia kellarista – nimisen kirjan. Siitä kyllä pidin päinvastoin kuin tästä järkäleestä. Yrityksestä toipumiseen voi mennä jonkin aikaa, joten hiljaisuus blogissa kenties jatkuu vielä tovin.

Onko sinulla ollut tällaista kirjaprojektia, jonka loppupuolella olet joutunut tunnustamaan, että joudut jättämään sen kesken?