Riikka Ala-Harjan Maihinnousu. Like, 2012.

Riikka Ala-Harjan Maihinnoususta on kohuttu ja puhuttu paljon siksi, että kirjailija on ottanut vapauden liittää kirjaansa materiaalia lähisukulaistensa elämästä, näiden sairastuneen lapsen tarinasta. En haluaisi ottaa kantaa siihen, onko näin lupa tehdä, enkä siihenkään, missä kulkevat taiteellisen vapauden rajat. Minulle tämä kirja on ennen muuta loisteliaasti kuvattu tarina kivuliaasta erosta. Se on kerrottu preesensissä niinkuin kivuliasta vaihetta elävä tekee. Elää vain hetken kerrallaan, kunnes uskaltaa kivun hiukan hellitettyä lopulta hengähtää hiukan ja toivoa edes vähän, edes jotakin. Minulle kaikki muu, mitä kirjassa onkin, on täydennystä tuohon avioeroon. Niinkuin kirjan päähenkilö pohtii:

” Mihin se rakkaus hävisi, semmoinen joka haluaa luopua omastaan toisen hyväksi? Minne se katosi ja milloin?

En minä tiedä, ehkä Henri itsekään ei tiedä.”

Avioeroromaanina tämä on yksi parhaita koskaan lukemiani, ja mielestäni tuo lapsen sairastuminen istuu hyvin tuohon teemaan. Sehän on pahin pelko, mikä ihmistä voi kohdata. Samoin kuin maihinnousun teema sopii hyvin ylitsevyöryvään kipuun, jota ero teettää. Vain osa tuosta kivusta on kuvattu sanoin, ja suurin osa jää rivien väliin.