Reidar Palmgrenin Sudenmarja, Otava 2012

Olen lukenut sellaisen kirjan, jota on hyvin vaikea määritellä. Onko se romaani, vai kenties rakkausromaani, vai jännitysromaani, sitä minun on hyvin vaikea sanoa. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että kirjan tyylilaji horjuu ja vaihtelee, niin että kerronnasta ei ota täyttä selkoa parhaalla tahdollakaan. Kirjailija osaa kyllä kirjoittaa ja on paikoin suorastaan vaikuttava, mutta sitten taas kerronta horjahtaa niin, ettei kirjan tarkoituksesta ja päämäärästä tahdo saada selkoa. En ymmärrä, mikä on ollut kirjailijan tavoitteena. Ehkä teos, jossa luonto nousee ikäänkuin päähenkilöksi? Mutta se on tapahtunut kirjan ihmispäähenkilöiden psykologisen uskottavuuden kustannuksella. En usko näihin henkilöihin, vaikka on myönnettävä, että ahmaisin kirjan kertalukemalla. Jotain siinä siis on. Ainakin kirja on kauttaaltaan hyvää suomen kieltä, joka on aina ansio mille tahansa kirjalle. Mutta olen kirjan luettuani pettynyt sen loppuratkaisuun ja oloni on tyhjä, kuin olisin menettänyt eräitä tunteja elämästäni tämän kirjan parissa saamatta oikein mitään vastineeksi.  Vahinko, olen pitänyt tämän kirjailijan Jalat edellä – kirjasta tavattomasti ja pitänyt kirjailijaa sympaattisena ja lupaavana. Nyt en oikein enää tiedä.