Tänään mietin, missä on vika, kun aloittamani kirjat jäävät kesken? Mietin, olenko niin huonosti tekstiin keskittyvä ihminen, etten jaksa vähänkään vaikeampaa tekstiä? Vai onko vain yksinkertaisesti niin, että kirjan olisi löydettävä minut otollisena hetkenä? Joskus se hetki vain kerta kaikkiaan ei ole oikea, eikä hyväkään kirja avaudu. Minulle näin kävi nyt parinkin blogimaailmassa kovin kiitetyn opuksen kanssa. Toinen oli Daniyal Mueenuddinin Hunajaa ja tomua, jossa oli palkittuja pakistanilaisia nykynovelleja. Sitä jaksoin melkein puoleenväliin, kunnes kulttuurierot alkoivat verottaa lukukokemustani niin, etten vain saanut enää käännetyksi sivuakaan. Luin kirjaa iltalukemisena, ja minulle kävi useammin kuin kerran niin, että olin unohtanut, mitä edellisenä iltana olin lukenut, ja jouduin kertaamaan jo lukemaani. Ehkä lukukokemustani vaikeuttivat vieraat termit ja henkilöiden nimet.

Toinen kirja, jonka lukemista myös turhaan yritin, oli Katja Kaukosen Vihkivedet, joka vaikutti taitavasti kirjoitetulta ja mietityltäkin tekstiltä. Se toi mieleeni erään lempikirjailijoistani, Helmi Kellokummun, hiukkasen vanhahtavan tyylinsä takia. En vain jaksanut lukea kuolemaan ja sen uhkaan niin voimakkaasti liittyvää tekstiä juuri tänään. Tunnustan siis rajoittuneisuuteni, että juuri tänään en jaksanut tehdä töitä kummankaan noiden kirjojen tekstin kanssa. Mietin kuitenkin, että maailmassa on miljoonia juuri minua puhuttelevia kirjoja, joiden kanssa teen ilomielin töitä. Kunhan vain annan niille mahdollisuuden ja Kohtalo avaa ne silmieni eteen oikeana hetkenä…