Riikka Pulkkinen: Vieras

Riikka Pulkkisen Vieras, Otava 2012.

Olen pitänyt paljon Riikka Pulkkisen aiemmista romaaneista Raja ja Totta, ja niinpä odotukseni olivatkin korkealla tarttuessani hänen uusimpaansa, Vieraaseen. Siitä huolimatta, että blogimaailmasta oli kantautunut huolestuttavia viestejä siitä, ettei tämä olisikaan mikään helppo pala. Ja sitä se ei todellakaan ole. Kirja on monitasoinen ja moniääninen teos, jossa välillä on vaikea pysyä lukijana matkassa, missä jä kenen äänellä milloinkin puhutaan. Ja puhutaankin usein niin korkealentoisesti, että lukija on hämmentynyt. Kirjan teemat ovat toki tärkeitä ja yleismaailmallisia, kun käsitellään mm. syyllisyyttä, lasten asemaa, kirkon opetuksia ja läheisimpien ihmissuhteiden perimmäistä vaikeutta. Niiden käsittelytapa vain vieraannuttaa lukijaa itsestään, kun kirjailija käyttää usein hyvin monitulkintaisia ja -polvisia lauseita, jotka läkähdyttävät lukijan. Paikoin mieleeni nousi muodon osalta Markus Nummen Karkkipäivä, mutta ehdottomasti Karkkipäivä onnistuu siinä, missä Pulkkinen jää tavoittelemaan teemojensa käsittelyä trillerin keinoin. Vielä yksi kirjan teemoista, syömishäiriö, on ehkä kuvattu kaikkein uskottavimmin. Sinänsä kirjan päähenkilö, naispappi, ei mielestäni ole henkilönä erityisen uskottava ja samaistuttava. Hän liikkuu liian suvereenisti ja vaivattomasti maailman äärestä toiseen ja jopa tanssia harrastavaksi synnintekijäksi, jotta lukija kiintyisi häneen. Ehkä kirjan tarkoitus oli kuvata äärimmäistä kipua ja tuskaa, mutta lukijana en uskonut siihen. Riikka Pulkkinen tekee myös kirjailijana muotokokeiluja, jotka osin onnistuvat, osin tuntuvat keikaroinnilta. Kieltämättä taitavan kirjailijan onkin seuraavaa romaaniaan työstäessään syytä nöyrtyä ottamaan huomioon lukijan entistä enemmän.