Tämänhän piti olla hyvä…

Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, Tammi 2012

Tunnustan, että kirjablogien maailma on minulle uusi. Kierreltyäni lukemassa eri blogeja, törmäsin tähän kirjaan ja sen saamiin kehuihin parissakin paikassa. Ilman noita kehuja en varmaankaan olisi tullut tarttuneeksi tähän kirjaan sen oudosta nimestä huolimatta. Enkä kyllä tiedä, olisinko siinä hävinnyt juuri mitään.  Olihan kirja ”ihan kiva”, mutta ei yhtään sen enempää. Luultavasti olisin ilman noita em. kehuja jättänyt tämän kirjan kesken, nyt kahlasin sen velvollisuudentuntoisesti läpi.  Lukemisen jälkeen jäi hiukan tyhjä ja hämmentynyt olo siitä, miksi tuo kirja tulikaan luettua, kun maailmassa on niin paljon loistavia kirjoja.

Mikä kirjassa sitten oli vikana? Se on ns. ”lukuromaani”, jollaiset eivät koskaan oikein ole olleet minun juttuni. Samalla se on kasvutarina kertojasta, jonka persoona lopultakin jää hyvin valjuksi verrattuna hyvinkin värikkäisiin sivuhenkilöihin. Se kasvu ja kehitys jää juuri tuosta valjuudesta johtuen hyvinkin viitteelliseksi. Luulin aluksi kirjan kertovan elämänpituisesta ystävyydestä, mutta ystävyyden teema oli hukassa kirjan toisessa osassa ja nousee vasta ihan lopussa keskiöön.  Kirja on ihan hyvin kirjoitettu ja suomennettukin. Kaikki ei vain voi aina kolahtaa, ja tällä kertaa tämä kirja ei todellakaan kolahtanut.